Liisalta pääsi lyhyt, terävä nauru. — Minulle tarjottiin toissapäivänä muutamia lisätunteja. Niillä me toivottavasti voimme maksaa tämän matkamme ja suruharson, jonka eilen ostin velalla.
ONNEN KESÄ
1.
Reetta-muori kuului eroittamattomasti Kukkarannan taloon. Hän oli syntynyt talon maalla, mökkiläisen tuvassa. Pikku tyttönä hän tuli taloon palvelukseen, meni siellä vanhempana naimisiin talon rengin kanssa ja asettui omien vanhempiensa kuoltua perheineen asumaan syntymämökkiinsä. Siellä hän leskeksi jäätyäänkin asui, teki töitä taloon, huolehti välillä omastaan ja elätti sillä keinoin lapsiaan.
Nyt hän oli vanha. Lapset olivat maailmalla, tyttäret naimisissa, pojista toinen Amerikassa, toinen hyvin toimeentulevana ammattilaisena Itä-Suomessa. Lapset muistivat äitiä silloin tällöin rahalähetyksillä ja Suomessa oleva poika tuotatti äidin omilla varoillaan kahdesti vuodessa käymään luonaan. Äiti ei kuitenkaan koskaan viipynyt näillä matkoillaan kahta viikkoa kauemmin. Hän tuli säännöllisesti kipeäksi, jollei ollut kotona työssään. Hän tunsi sen ruumiissaan.
Ja hänen sielunsa tuli sairaaksi ikävästä kotimökkiin ja eläinten luo.
Reetta oli ikänsä ollut läheisessä suhteessa kaikkiin luontokappaleihin, puhumattakaan niistä, joita hän hoiti. Hän ei ensinkään voinut käsittää niitä, joista eläin oli jotain vallan toista kuin ihminen. Luotu kuin luotu. Ja Reetasta eläinten puhe oli yhtä helposti käsitettävissä kuin ihmistenkin, samoin kuin hän oli varma siitä, että eläimet käsittivät sen, minkä hän sanoi heille. Hän näki sen aina tullessaan poikansakin luo. Pojalla oli kaksi lehmää. Tervehdittyään talonväkeä meni Reetta sanomaan päivää lehmille. Heti ovenavauksesta ymmärsivät lehmät kuka oli tulossa. Ne eivät edes kääntäneet päätäänkään. Ne tunsivat Reetan läsnäolon ja alkoivat ynistä vain odotellen, että vapisevat sormet ystävällisesti alkaisivat raaputella korvanjuuresta ja ryppyinen käsi pehmeästi pyyhkäisisi lanteita.
Reetan palatessa kotiin uudistui siellä jälleennäkemisen ilo sekä kotimökin että talon navetassa. — "Kaikki on niin kuin olla pitää", ynisivät lehmät toisilleen. "Reetta on kotona" — "Reetta on tullut, kuk-keli-kuu", ilmoitteli Kalle-kukko hartaasti kuunteleville kanoille, jotka kotkottivat uutisen eteenpäin. Hyvä, turvallinen tunne valtasi heidät kaikki. He tiesivät, että sairauden tai muun ahdingon tullessa oli Reetta tuiki tarpeellinen olemassa, sattuipa tuo vahinko sitten sikojen, lehmien tai minkä perheenjäsenen kohdalle hyvänsä. Reetan sydän sairasti sairastavan kanssa, samalla kun hänen ajatuksensa ja kätensä virkkuna oli auttamassa. Hän valvoi sairaan luona, istua kyyrötti kanalassa tai sikalassa, hän hieroi ja pehmitteli, voiteli ja ropitti. Ja kun potilas alkoi parantua, ei siitä sanoilla tarvinnut ilmoitella. Reetan silmistä se oli nähtävänä sekä neli- että kaksijalkaisille.
Nyt Reetta istui Kukkarannan aitanportailla päivää paistattamassa. Hän oli kevättalvella käytyään poikansa luona sairastellut kovaa tautia. Toiset olivat jo luulleet sen olevan kuolemaksi ja siitähän se hänestäkin ruumiissa oli tuntunut. Eikä hänellä olisi ollut mitään asiaa vastaan, mielellään hän olisi mennyt, jos syksy tai talvi olisi ollut tulossa. Mutta kun kevät oli ovella ja koko luonto rupesi heräämään iloksi jokaiselle luodulle, tuntui mahdottomalta lähteä. Lehmätkin pääsisivät pian ulos jaloittelemaan auringonpaisteessa. Reetta tunsi vanhassa kipeässä ruumiissaan jo heidän ilonsa. Hän tunsi että kevät pidätti häntä. Hänen täytyi sentähden rukoilla, että hänelle annettaisiin vielä tämä yksi kevät. Ja kun se annettiin, tuli se lahjana, joka täytti hänet aamusta iltaan suurella ihmeellisellä hartaudella. Hän eli kuin pitkää suvista sunnuntaita yhdessä heräävän luonnon kanssa. Ja sitä iloa jatkui yhä, vaikka kesä jo oli täydessä kukassaan.
Hän ajatteli tätä paistattaessaan päivää aitan portailla.