Kuinka ihmeellisen ihana olikaan koko täällä kulunut aika ollut! Oskar oli lepäillyt ja nauttinut. Lapset olivat rehoittaneet kilvan kukkivan kesän kanssa ja hän itse oli aivan kuin unohtanut, että elämässä oli muuta kuin lämpimiä, kesäisiä päiviä, jolloin aurinko hyvyytensä runsaudella ilahdutti koko luomakuntaa, sekin saarnaten sitä rakkauden oppia, jota luonnon lähellä elävät ihmiset niin yksinkertaisella ja luonnollisella tavalla näkyivät sekä käsittävän että toteuttavan.
— Sulle ja mulle, toisti hän itsekseen samoin kuin ensimäisenä iltana istuessaan näillä samoilla portailla. Ja hänen sisimpänsä täyttyi taaskin suurella ilolla siitä, että tämän ihanan kesän antamassa onnessa oli niin paljon sellaista, joka ei ollut olemassa ainoastaan hänelle, vaan kaikille.
Suuri kirkkaan sininen päivänkorento lensi kepeästi kuin henkäys hänen ohitsensa ja pysähtyi nuokkumaan läheiselle heinänkorrelle. Sen ohuet siivet hohtivat auringon valossa.
Liisan olisi aivan tehnyt mieli ottaa se käteensä ja hyväillä sitä.
Olihan sekin osa luonnon ihmeellisen rikkaasta kauneudesta.
Mutta samalla hänen kävi sitä niin sääli. Hän ei olisi tahtonut vaihtaa oman elämänsä raskasta rikkautta sen suvisen päivän iloon.
Pikku tyttöjen äänet kuuluivat läheisyydestä. He olivat riipuskelleet aitovarrella katsellen karhia, jota parihevoset vetivät. Nyt he tulivat hengästyneinä kertomaan näkemiään. Tellalla oli ollut parinaan nuorempi hevonen. Mutta miehet olivat jostain syystä vaihtaneet ja tuoneet Pollen, joka ennen oli ollut Tellan parina, tämän rinnalle. Ja molemmat hevoset olivat sen johdosta tulleet niin iloisiksi, että painoivat päänsä yhteen ja hörähtivät hyväilevästi toisilleen.
— Sinä et usko kuinka kaunista se oli, äiti, vakuutteli Maija-Liisa.
— Uskon, uskon. Kun kauan on työssä raatanut rinnan, oppii pitämään toveristaan. Sen minä tiedän.
Liisa näki samassa Oskarin nousevan rannasta uistin ja suuri, komea hauki kädessään.
— Tule, tule, viittasi Liisa. Oskar vei hauen keittiön puolelle.
Sitten hän tuli ja asettui vaimonsa rinnalle.