— Mahtaa olla ihanaa, kun vuosikausia kestäneen yhteistyön jälkeen jatkuvasti riittää iloa siitä, että saa kulkea rinnan, — vaikkapa karhin edessä. — Mutta äiti, se on ihanaa jo alkupäässä, kun täydellä luottamuksella saa laskea kätensä toisen käteen ja sanoa hänelle iloisen: minä tahdon.
Silloin äiti vihdoinkin havahtui. Hän meni aivan kalpeaksi. Mutta Maija-Liisalla oli jo kädet äidin kaulassa. Onnentäysi katse säesti sanoja elämän alati toistuvasta ja sittenkin yhä uudesta kokemuksesta rakkauden suuresta salaisuudesta.
— Äiti, etkö sinä ymmärrä, — tuli vihdoin arasti, kun ei kuulunut sanaakaan vastaukseksi kaikelle sille, mitä Maija-Liisa oli kertonut.
— En. — Se sanottiin jyrkästi ja kovasti. — Minä en tahdo ymmärtää.
Tämä pisara oli minulle karvaudessaan liikaa.
— Mutta äiti, olethan sinä itse ollut nuori. Olethan sinäkin rakastanut.
Äiti pysyi yhä turtona. Ei ainoakaan kieli värähtänyt hänen sisimmässään. Hän ajatteli vain sitä, että se, mikä kauan oli pitänyt hänen sekä ulkonaisia että sisäisiä voimiaan jännitettynä ja jonka varassa hän oikeastaan oli elänyt, nyt oli liukumassa hänen käsistään, että vieras, hänelle tuntematon ihminen oli tullut hänen ja tyttären sekä heitä odottavan iloisen yhteistyön väliin.
— Äiti, sinähän olet äiti!
— Minä tiedän, mitä avioliitto naiselle maksaa.
— Mutta sinä tunnet rinnankulkemisen ihanuuden.
— Minä tunnen myöskin sen raskauden.