Hän kääntyi äkkiä takaisin kartanolle päin ja joudutti askeleitaan.
Sisään tultuaan hän hiljaa hiipi sairashuoneeseen, käski siellä valvovan hoitajan levolle ja asettui itse tämän paikalle.
Yön tunnit kuluivat Liisan tietämättä, kuluivatko ne nopeaan vai hitaasti. Hän istui vain tarkaten pieluksella lepäävää, valkean hiuskiehkuran ympäröimää päätä.
Muutaman kerran nukkuva liikahti, yritteli avata silmänsä, mutta jatkoikin untaan.
Päivän kajastuksessa hän alkoi hengittää levottomasti ja raskaasti. Liisa asettui seisomaan vuoteen viereen siten paremmin voidakseen seurata joka vivahdusta nukkuvan kasvoilla.
Äkkiä avautuivat silmät puoleksi, käsi etsi haparoiden tukea ja kärsivä syvänne uurtui suupieliin.
Liisa tarttui haparoivaan käteen. Hän kumartui lähemmä ja kysyi hiljaa, voisiko auttaa.
Vastausta ei kuulunut, mutta hetkeksi painuneet silmäluomet kohosivat uudelleen ja tutkisteleva katse naulautui kiinni Liisaan.
Silloin tämä laski kätensä valkohapsiselle päälle, kumartui entistäkin lähemmäksi ja sanoi harvakseen mutta kuuluvasti: "Isä."
Käsi, joka piteli hänen toista kättään puristi sitä, katse kohosi lempeänä, anteeksipyytävänä ja kiittävänä, mutta samalla jonkun verran harhailevana. Sitten kohonneet silmäluomet uudelleen painuivat umpeen.