Samassa tuli raitiovaunu. Vanhus nousi siihen. Bernt auttoi häntä. Sitten hän palasi Liisan luo ja sanoi kiireisesti hyvästi. — Onnea nyt, sanoi hän lopuksi, mutta äänensävy oli toisenlainen kuin äsken.
— Hyvästi, sanoi Liisa ja läksi puolijuoksua oikaisemaan puistikon läpi Aleksanterille. Hän oli oppinut ymmärtämään jonkunverran ruotsia. Ja hän oli selvästi kuullut, että se vanha herra oli tiedustellut, miksi ei Bernt ollut maalla vanhempiensa kanssa. Vaunuun astuessaan hän oli sanonut jotain, jolla käski Berntiä muistamaan, että tämä oli vanhempiensa ainoa poika.
Liisasta tuntui siltä kuin hänen ihmeellinen ilopäivänsä jollain käsittämättömällä tavalla olisi pantu pilalle.
VOIMAT VASTAKKAIN
1.
Leskirouva Emma Sars väänsi vanhanaikuisen mahonkipiironkinsa lukkoon, pisti avaimen taskuunsa ja palasi keinutuoliinsa.
Hän oli vasta pistänyt suuren tukon seteleitä piironkinsa salalaatikkoon. Nyt hän ajatuksissaan jatkoi aseman selvittämistä.
Hän teki vain harvoissa poikkeustapauksissa muistiinpanoja menoistaan. Hänellä oli omassa muistissaan tarkka ja luotettava tilikirja. Sitä hän tällä kerralla tutki harkitsevammin kuin pitkään aikaan. Hän teki tilinpäätöstä pitkälle, menopuolella olevalle sarekkeelle. Ja kysymys, joka nyt kiinnitti hänen mieltään, koski sitä, saataisiinko tulopuolella menoja vastaava sareke syntymään.
Siitä asti kun hän toi Liisa Spetsin kotiinsa, oli hän maksanut kaikki tämän puolesta. Ruoka, vaatetus, jalkineet, kouluutus, kaikki oli kysynyt rahaa, aina vain rahaa. Menopuoli oli kasvanut ilman että vastaiselle puolelle karttui mitään.
Se pieni passaus, jota Liisa kodissa teki, ei merkinnyt mitään, ei liioin hupikaan, jota hänestä oli ollut. Hän oli omapäinen eikä ottanut taipuakseen sinne minne toinen tahtoi. Ja näihin astihan hänen aikansa olikin mennyt opintoihin.