Vanha rouva nousi, siirsi kukkivan pelargoonian syrjään ja kumartui ikkunasta kadunpuolelle.
— Herra Malm, herra Malm. — Hän huiskutti ikkunasta suuriruudullista nenäliinaansa, sillä vahventaakseen vanhan ja ohenneen äänensä vaikutusta.
Nuori, puutarhassa kävelevä mies pysähtyi. Huomatessaan vanhan rouvan hän avasi puutarhaportin, kiiruhti kadulle ja jäi siihen, lakki kohteliaasti koholla kuuntelemaan mitä oli sanottavaa.
— Tulkaa, tulkaa, saatte kahvia!
Tarjotin pannuineen oli jo pöydällä herra Malmin astuessa huoneeseen. Esipuheitta lähtikin puhe kohta luistamaan pikkukaupungin tuoreimpiin tapahtumiin, nimipäiviin, joita viskaalilla edellisenä iltana oli vietetty suuresti kuten ainakin ja kauppias Kenosen kihlaukseen.
— Yks, kaks perustatte tekin oman liikkeen ja hämmästytätte meitä kihlauksellanne. — Rouva Sars kallisti pannua. — Tilkkanen lisää, ehdotti hän myhähdellen.
Herra Malm ojensi kuppinsa. — Pelkään, että saatte odottaa kihlausta kauemmin kuin itsekään soisin. Mutta oman liikkeen perustaminen on monesti johtunut mieleeni. Se ei kuitenkaan ole niinkään helposti toteutettavissa, kun ei ole pääomaa, jolla päästä alkuun.
— No, no herra Malm. Vähiinpä yritteliäisyys supistuisi, jos jokainen odottelisi suuria pääomia. Täytyy uskaltaa, täytyy uskaltaa, hyvä herra Malm.
Vanha rouva hörppäsi suullisen kahvia kupin lautaselta. Hän joi aina kolmannen kuppinsa lautaselta kieritellen sokeripalasta sormiensa välillä kuin siten pidentääkseen nautintorikasta toimitusta. — Saahan nuori, yritteliäs ihminen lainoja, saa, saa vainen.
Hän hörppäsi uudelleen ja hartaudella. Ajatus luisti setelitukkoon, joka lepäsi salalaatikossa. Tuntui hyvältä, että se oli siellä kenenkään tietämättä sitä. Yritteliään, nuoren ihmisen auttaminen oli toinen asia, toinen huolehtia omastaan. Hän puolestaan oli suorittanut velkansa kanssaihmisilleen, kun oli huolehtinut kodittomasta lapsesta, joka hänettä ehkä olisi joutunut vaikka kuinka surkeille jälille.