Vanha rouva yltyi moneen kertaan varoittamaan Liisaa. Mutta tämä vain nauroi.
Sen purjehdusretken jälkeen, jolloin hetkellinen epäilys — tai oikeammin vain epäilykseen vivahtava ajatus — oli herännyt, ei hän enää voinut epäillä. Takeita hänellä ei ollut entistä enemmän, jos oli kysymys muusta kuin siitä takeesta, minkä persoonallisuus antoi. Mutta Berntin suhteen olikin tässä taetta riittävästi. Oli heidän suhteensa mitä oli, ajattelematonta leikkiä se ei ainakaan ollut. Heidän koko sisäinen olemuksensa oli siinä mukana. Sen hän tiesi.
Mutta sittenkin, sittenkin.
Oli olemassa sana, joka pani Liisan koko sisimmän väräjämään. Vanhemmat. — Mitä sanoisivat Berntin vanhemmat? Poika oli heidän ainokaisensa. Voisiko mikään maailmassa saada heidät antamaan hänet saaristolaisnaisen äpärälapselle?
Kuva hienoista, ylhäisen ystävällisistä vanhemmista astui usein Liisan eteen milloin uhkaavana ja tilille vaativana, milloin mielen jaloudessa korotettuna kaiken matalan ja pienen yläpuolelle. Syntyperästä välittämättä näyttivät vanhemmat katsovan vain persoonallisuutta.
"Märchen Elisabet", toisti Liisa itsekseen. Hän tarttui sanoihin kuin tukeensa. Bernt tietysti toivoi, koska rohkeni siksi selvästi näyttää tunteitaan. Ja kun Bernt kerran toivoi, miksei hänkin? Bernthän paraiten tunsi omat vanhempansa.
Merenneidon oli rakkautensa tähden astuttava haavoittaville veitsenterille. Ja muodossa tai toisessa vaati rakkaus tällaista uljasta, kärsimyksiä kaihtamatonta mieltä jokaiselta. Jos sitä häneltä vaadittaisiin tavallistakin suuremmassa määrässä, tahtoi hän puolestaan olla uskollinen lapsuusaikansa ihanteille.
— Kesän perhospäivät ovat ohi, sanoi hän Berntille. — Viikon kuluttua alkaa koulu.
— Tuleeko teillä olemaan paljonkin tunteja?
— Kolmessa koulussa. Ja aion tehdä työtä tarmoni takaa.