Kalliopohja heidän allaan kumahteli ja järisi, Myrsky pieksi vihaisesti kuohuvaa aallokkoa ja sadepisarat näyttivät kuin tuskassa kimpoavan korkealle sen pinnasta.
Raskas pimeys peitti seudun ylt'yleensä väistyen ainoastaan niiksi silmänräpäyksiksi, jolloin salama terävänä kuin taivasta halkova säilä välähti pilvistä.
— Ettekö te pelkää? kysyi Bernt hiljaa keskellä salamoiden ja ukkosen yhtämittaista ja miltei yhdenhetkistä riehuntaa.
— Pelkää? Minäkö, joka pienestä asti olen rakastanut kaikkea voimakasta ja suurenmoista!
— Meren lapsi, meren rikas satu. — Berntin ääni oli hyväilevä.
— Kaarna ulapalta.
Sanoissa oli haikeutta. Bernt tunsi aavistamalla, mikä sen oli synnyttänyt ja hän tarttui siihen rakkautensa opastamana.
— Lapsuutenne ulkonaisesti karut olot ovat varmaan kehittäneet teissä sitä voimaa, jota minä niin ihailen. Tietäisitte, miten avuttoman pieneksi se monesti tuntee itsensä, jonka tie on kulkenut tasaista myötämaata hellivän huolenpidon kaunistamana kuin tarkasti hoidettu puutarhapolku. Sellaisella tiellä käy ihminen mukavuutta rakastavaksi. Rajuilmat eivät miellytä. Mies on sisimmässään häpeissään, kun huomaa itsensä sellaiseksi.
— Sellaisen miehen pitää oppia rohkeaksi rajuilmojen ystäväksi.
Bernt näki siron pienen pään uljaasti kohoutuvan painavan sadetakin alta. Säännöllinen profiili esiintyi jalossa hienoudessaan mustana kuohuvan aallokon taustaa vasten ja pehmeästi pyöristyvä poski hehkui tervettä punaa houkuttelevan lähellä Berntiä.