Olimme istuneet kotvan aikaa kumpikin ajatuksiimme painuneena, kun toverini yhtäkkiä, junan seisoessa jollain asemalla, katkaisi äänettömyyden.
— Mikä kauhea yö! Kuuletteko tuulen vaikerrusta?
Olin sitä jo kauvan tarkannut. Olin kysynyt itseltäni oliko se vain kuvittelua, heijastus omista tunteistani, vai säestikö luonto todella ihmissydänten tuskaa. Taivaskin tuntui minusta kätkeytyneen niin etäälle, että sen ainoa ilmaus olemassa olostaan oli virtanaan valuva sade. — Taivaskin itki maan lasten kanssa.
Toverini tarttui kohta ja tulisesti sanoihini.
— Mutta maa ei itke, se riehuu. Kuuletteko? Ettekö jo iltapäivällä huomanneet miten armottomasti myrsky ahdisti nuorta nousemassa olevaa metsää. Se pani vanhat, jäykkäniskaiset puutkin taipumaan. Ja siellä, missä ei metsä ollut suojaamassa, pieksi se maata kuin raipaniskut alastonta selkää. — Kuulkaa! Ilma on täynnä temmellystä.
En kohta vastannut. En ollut selvillä siitä, mistä jatkaa. Sitä paitse tahdoin jättää johdon toverini käsiin, nähdäkseni, mihin suuntaan hänen ajatuksensa kääntyisivät.
— Onko teillä ketään rintamassa, kysäisi hän äkkiä.
— Kolme kukoistavaa poikaa. Minä olen leski.
Matkatoverini kasvojenilme muuttui äkkiä. Sisar ei olisi voinut osoittaa sydämmellisempää osanottoa kuin hänen katseensa.
— Kolme, — kolme! — Hän huojuttelihe edes takaisin.