* * * * *
— Paul kantoi sylyksellisen tuoreita heiniä hevoselle, sitte kääntyivät he astumaan talolle päin.
— En minä muusta huolehdi, sanoi Dimitri, kyllä yleiset asiat selviävät. Mutta mitä sinä aiot?
— Noudattaa omaatuntoani. — Ääni oli tyyni ja kirkas.
— Hinnasta mistä hyvänsä?
— Hinnasta mistä hyvänsä.
Enempää ei asiasta puhuttu. Ulkonaisesti solui kaikki entiseen uomaansa. Kukin teki töitään, mutta he olivat tietoiset siitä, että ukkospilvi, joka singautti salamoitaan pitkin maata, milloin tahansa saattoi purkautua heidän kohdallaan.
Dimitri oli huomaavinaan, että Paul, joka ei koskaan ollut pitänyt omaisuuttaan oikein itselleen kuuluvana, vaan ainoastaan väliaikaisesti hänelle suotuna välikappaleena sen toteuttamiseksi mikä oli hänelle henkeäkin kalliimpaa, nyt entistä enemmän oli irtautumassa kaikesta häntä ympäröivästä. Eikä se irtautuminen tapahtunut tuskatta. Hyvästijätön haikeutta oli kaikessa. Elonkorjuu — kaiketi Paulin viimeinen — oli kuin hyvästijättöä. Uuden siemenen kylvö oli siemenenkylvämistä toisille sadoksi.
Enin raateli Paulin mieltä kuitenkin mahdollinen ero kodin palveluskunnasta ja kotieläimistä. Hän ei sietänyt ajatusta, että kylmät, koko hänen olemukselleen ja hänen maailmankatsomukselleen vieraat, ehkäpä vihamieliset voimat ottaisivat haltuunsa kaiken, mitä hän oli hellinyt ja hoitanut ja mikä oli ollut hänelle rakkaiden lasten asemassa.
Hän koetti välttää näitä ajatuksia. Mutta Dimitri näki hänen kerran ryntäävän ulos tallista paeten kuin henkensä edestä. Ja Dimitri ymmärsi.