— Oh, jatkoi hän, ja sanat tulivat kuin ryöppynä, — kukaan ei oikeastaan tunne häntä. Hän näyttää usein ympäristölleen karun pinnan. Monet arvelevat, ettei hänessä ole mitään, ei kerrassaan mitään erikoista. Mutta minä tunnen ja tiedän. — Olisinko minä muuten valinnut juuri hänet niiden monien joukosta, —
Lause katkesi kesken. Tuntui siltä kuin hän olisi hämmästynyt omaa avomielisyyttään. Mutta vaikka sanat olivatkin aivan kuin vahingossa luiskahtaneet hänen huuliltaan, en voinut olla tarttumatta niihin. Olin alunpitäen arvellut, että toverini oli voimakas, eheäpiirteinen persoonallisuus. Ja koko hänen esiintymisensä oli vahvistanut käsitystäni. Sentähden minä hyvilläni kaikesta mikä houkutteli häntä puhumaan, tartuin äsken katkenneen puheen päähän. Sanoin hieman hymyillen hyvinkin uskovani, että hänellä tyttönä oli ollut paljon pyytäjiä. Olihan hän kaunis vieläkin.
Kohteliaisuuteni näkyi ilahduttavan häntä, vaikka hän puolittain torjui sen. — Mitä vielä, minähän jo olen vanha. — Mutta hän naurahti samassa, ja minusta tuntui siltä kuin hän tietämättään olisi nauttinut siitä, että ajatukset hetkeksi suuntautuivat pois hänen sisintään raatelevasta surusta. Ehkäpä hän juuri siitä syystä puoleksi naurahtaen jatkoi: Eihän sitä oikeastaan tällaisesta jutella, mutta moni kohta on yksinomaan koomillisena jäänyt mieleeni. Olin ainoastaan viidentoistavuotias tyttöletukka kun leikki alkoi. Herra oli muuten puolihassu. Hän tuli kasvatti-isäni kotiin ja aikoi aivan väkipakolla sekä suudella että kihlautua. Me juoksimme ruokasalin pöydän ympärillä, minä pakoon, hän perässä. Mutta luuletteko että minä siihen aikaan ymmärsin pitää sitä minään, en pahana enkä hyvänä. Olipahan vain kuin hippasilla juoksua.
Hän nauroi hetken itse makeasti. Mutta sitte hänen kasvojensa ilme äkkiä muuttui. — Vaan siihenpä lapsuuden huolettomat päivät loppuivatkin, — tai oikeammin kohta sen jälkeen, — Hän huokasi raskaasti ja hänen valkealle otsalleen muodostui kaksi syvää laskosta. Ne syntyivät syvinä ja terävinä ja ilmestyivät niin kotiutuneesti hänen otsalleen, etten voinut olla kiinnittämättä huomiota niihin. Toverini oli nainen, joka oli kärsinyt paljon. Siitä olin vakuutettu.
Osanottoni esti minua hetkeksi jatkamasta puhelua. Mutta haluni lähemmin tutustua matkatoveriini oli siksi suuri, etten voinut jättää keskustelua siihen. Olin sitä paitsi vakuutettu siitä, että hän ennenkaikkea kaipasi henkilöä, jolle hän saattoi avautua. Ja vento vieras oli tällä kertaa ehkä sopivampikin kuin joku läheinen, etenkin vieras, jonka omat kokemukset tavallaan tekivät hänet läheistä läheisemmäksi. Jatkoksi toverini viime sanoihin lausuin siksi sen arvelun, että vasta suuri ja todellinen rakkaus oli kypsyttänyt hänet naiseksi. Lapsuusaika ja lapsenmieli jäivät häneltä hänen tutustuessaan tulevaan mieheensä.
Odotin että huomautukseni johdosta toverini kasvot äkkiä kirkastuisivat ja hän innostuisi kertomaan tutustumisestaan mieheensä. Mutta taaskin erehdyin. Poimuihin painunut otsa pysyi yhä laskoksissaan, ja suun ympärillä väreili haikea piirre.
— Ei, sanoi hän hitaasti ajatuksiinsa painuen, — pikemmin voin sanoa että se ilta, joka teki lapsesta naisen, samalla kypsytti minut rakkaudelleni. — Nähkääs, sille, joka ei kasva vanhempiensa kodissa, ei ole oikeata huoletonta lapsuutta, — tai jos onkin, tapahtuu kypsyminen äkkiä ja usein katkeralla tavalla. Näin kävi minun. Olin aivan pieni isäni kuollessa. Äitini, joka oli vanhaa, arvossapidettyä sukua, heikko terveydeltään, sekä aikansa lapsena sidottu toimimaan yksinomaan kodin piirissä, lupautui hoitamaan erään leskeksijääneen serkun taloutta, Hänen asemansa muodostui siksi, miksi naisten yleensä tällaisissa tapauksissa. Hän oli armoleivän syöjä, jonka asema oli tavallistakin vaikeampi siksi, että hänellä päälle päätteeksi oli lapsi. Itse en pitkään aikaan ymmärtänyt asemaani, äitini asemaa vielä vähemmän. Mutta sitte tuli herääminen. Ja niin katkera kuin se olikin, saan ehkä kiittää kypsymistäni kärsimyksen ymmärtämiseen siitä, että katseeni monien joukossa kiintyi juuri Borikseen.
Hän kavahti äkkiä pystyyn ja tarttui molempiin käsiini. Minä tunsin otteesta miten hän vapisi, — Te ette voi aavistaa mitä hän on minulle, kuiskasi hän ääni liikutuksesta värähdellen. — Nyt tunnen selvemmin kuin koskaan, miten kaikki minussa, koko elämäni on tarkoittanut ja yhä tarkoittaa häntä, yksin häntä. Hänelle olen elänyt ja elän — kaikesta huolimatta — ilolla. Ilman häntä? — Ei, ei! — Minä en voi sitä ajatellakaan. Se on mahdottomuus. Minä en voi, — en tahdo.
— Sadat, tuhannet ja miljoonat ovat ehkä ajatelleet samoin, ja sittekin — — Te tiedätte itse — — Sanoin sen niin pehmeän säälivästi kuin mahdollista, vaikka äidinsydämeni värisi tuskasta.
Hänen katseensa painui. — Olen sanonut sitä itselleni. Olen kysynyt miksi juuri me säästyisimme. — Ja sittekin. Ehkä ymmärtäisitte minua, jos tietäisitte minkälaista elämämme on ollut. Hän oli hyvin sairas kun menimme naimisiin. Meillä ei ollut varoja, ei omaisia. Me omistimme vain toisemme. Hän makasi vuoteessa. Minä tein työtä yöt päivät ja siinä ohessa hoidin häntä. — Vuosikausia olen kamppaillut saadakseni pitää hänet. Ja nyt, kun hän on terve ja kukoistava, kun olen saavuttanut voiton elämäni suuressa taistelussa, nytkö minun olisi luovuttava hänestä? — Luovuttava? Niin, miksei, jos hänen onnensa olisi kysymyksessä. Silloin minä jaksaisin. Mutta luovuttaa hänet, sodan kauhuihin — —