— Vaimonne on hoitava teitä entistä hellemmin! — Uusi side laskettiin hellävaroin ruhjoutuneille kasvoille.
Barbelko hoitaisi entistä hellemmin, hän, joka vihasi kaikkea rumaa ja joka aikoja sitte olisi jättänyt miehensä, ellei tämä olisi ollut kaunis, arvossa pidetty ja hyvä vaimonsa elättäjä!
Kuinka kiduttavia sanoja ihmiset saivatkaan suuhunsa! He seisoivat kuin rautaraipat käsissä häntä suomimassa. Mutta he eivät tietäneet!
Sokea painui raskaasti takaisin vuoteelle.
Hellemmin kuin koskaan! Barbel hellästi ja lämpimästi hoitamassa inhottaviksi ruhjoutuneita kasvoja!
Hänen täytyi nauraa. Sitte hän kääntyi seinään päin kuin kääntyäkseen pois ajatuksista, jotka olivat liian raskaat. Mutta ajatukset olivat yhtä armottomat kuin ihmiset. Ne eivät laskeneet häntä rauhaan. Hän näki Barbelin edessään puhuttamassa majataloon poikenneita vieraita, veikeä hymy suupielissä ja silmät elämänhalua säteilevinä, Hän näki, miten kaunis hänen nuori, häntä yhdeksän vuotta nuorempi vaimonsa oli. Hän tiesi, miten huolellisesti ja sievästi hän pukeutui, ja että hän joka paikassa herätti huomiota. Hän oli nähnyt tätä siksi usein, että hän nytkin sokeudestaan huolimatta näki sen. Mutta hän tiesi senkin, että-Barbel ajatteli muutakin kuin ulkokuorta, että hänessä oli kiihkeä, tarmokas halu päästä eteenpäin ja ylöspäin elämässä. Hän pani arvoa kaikelle mille ihmiset panivat arvoa. Hän rakasti kaikkea mikä kuului joltain ja näytti joltain. Kuoren kauneutta vaille jääneet sisäiset arvot olivat arvottomat hänelle.
— Minä poloinen, vaikeroi hän sisimmässään, — minä olin kaunis, arvossa pidetty mies. Ihmiset kohtelivat minua kuten asemansa yläpuolelle kohonnutta. Minä kelpasin hänelle porraspuuksi!
Sokea tavoitteli peitettä. Hänen oli vilu. Häntä puistatti.
Heidän avioliittonsa oli ollut kovaa ja kuluttavaa kamppailua, siitä asti kun ensi huumaus oli haihtunut. Barbel rakasti leikkiä ja sai leikkiä. Mutta leikkikentän rajat olivat selvät. Miehen katse vartioi häntä. Se puhui suoraa, tinkimätöntä kieltä. Se sanoi: "valitse, sinä näet rajan. Rajan toisella puolella tulee meistä ero." Mutta Barbel ei tahtonut erota. Arvossa pidetty aviomies ja luotettava elättäjä painoi paljon vaa’assa. Heidän kaksintaistelunsa keskeytyi ainoastaan siihen aikaan, kun he odottivat lastaan. Silloin hän hellitti ohjia. Hän oli niin rajattoman onnellinen lapsesta. Aina kun hän siihen aikaan palasi matkoiltaan kotiin ja laaksosta nousi rinnettä ylöspäin, katseli hän vuoren kielekkeelle kohonnutta kotiaan omituisella hartaudella. Se oli siinä kuin räystään alle rakennettu linnunpesä. Ja sydän vavahti rinnassa, kun hän ajatteli, että sieltä pian kuuluisi sellaista heikko-äänistä vikinää kuin linnunpesästä ainakin.
Hän oli jo näkevinään pienen, vakavakatseisen pojan kodin kynnyksellä. Poika tähysteli tielle päin. Hän odotti isää. Ja kun isä näkyi, juoksi poika vastaan. Hän pujotteli pienen kätensä isän käteen, ja sitte he käsitysten jatkoivat matkaansa. Aurinko laski. Alppien huiput hehkuivat kuin tulessa. Varjon puolella vivahtelivat tummat, sulavanpehmeät värit keskenään, kilpaillen kauneudessa. Ei isä eikä poika puhunut mitään. He kulkivat vaijeten toistensa rinnalla. Mutta he ymmärsivät toistensa ajatukset ja tunsivat toistensa tunteet. Isä ei ollut yksin eikä köyhä. Hän oli rikas ja onnellinen.