Rovasti jäi hetkeksi paikoilleen. Joutivathan nyt toiset ensimmäisinä ottamaan vastaan, tuli mieleen kuin jatkoksi aikaisemmille ajatuksille. Hyvähän oli tästä vähän tarkastaa lapsia.
Mutta samassa tuli rovastille katumus. Hänelle uskotut lapset saapuivat tulevaan kotiinsa orpoina, ikävöivinä ja hän — —
Rovasti ennätti portaille juuri kun Maija oli auttamassa pikku siskoa rattailta.
— Tervetuloa, sinä pieni! — Rovastinna sulki tyttösen tanakkaan syliinsä. Syvään surupukuun puettu, vaaleatukkainen, sinisilmäinen Maija jäi hetkeksi arvellen katselemaan ympärilleen.. Silloin hän näki kaksi häntä kohden ojentuvaa kättä. — Setä, kuiskasi hän hiljaa, — setä. Muuta hän ei saanut sanotuksi. Mutta hän tunsi, että syli, johon hän painui, oli se turvapaikka, jonne äidin viimeinen pyyntö oli hänet uskonut, ja tämä tietoisuus toi hänelle lieventävää lohtua hänen astuessaan uuden kodin kynnykselle.
2.
Koko seuraavakin päivä kului pappilassa jonkinlaisena vastaanottojuhlana. Rovasti omisti suurimman osan aikaansa vastasaapuneille. Martta askarteli keittiössä äidin apuna ja juoksenteli välillä esittelemässä Kaijalle milloin mitäkin paikkaa pappilan ympäristössä. Aini lähenteli — joskin huonolla menestyksellä — Maijaa. Toinen oli kokonaan kaipuunsa, toinen rakkaussurunsa vallassa.
Oltiin verannalla iltapäiväkahvia juomassa, kun järveltäpäin lähenevä vene kiinnitti rovastin huomion. Martta oli tuntevinaan sen Tuomilehdon venheeksi, mutta toiset epäilivät. Setä ei käynyt missään eikä Pentti ollut kotosalla, ellei olisi sattunut tulemaan virkalomalle.
— Pentti se sittenkin on, vakuutti nyt Allikin.
— Siitä, isä, saat pojan tähän tyttöjen paljouteen, jatkoi Martta.
Mutta rovastin sisintä riipaisi. Helppo oli puhua kaikkien yhteenkuuluvaisuudesta saman kodin lapsina, mutta pian sen sittenkin tunsi, että oma oli oma. Pentti heidän Veikkonsa tilalle! Tuollainen hulivili, jota oma isäkin aina moitti. Vaikka paljon oli siinä isänkin syytä.