"Jumala, sangen sovelias apu tuskissa."
Ilonasta oli kuin pehmeä, vanha käsi olisi tarttunut hänen omaansa, noin, niinkuin ennen rippikouluaikana Suviniemen pappilassa. Siellä oli Aarnekin ollut, siellä leikkinyt kesäisellä nurmella silmät ilosta säteilevinä ja pitkät kiharat riippumassa selkää pitkin. Tuo vanha, pehmeä käsi oli Aarnenkin päätä hyväillyt. Nytkö se siunasi viimeiselle pitkälle matkalle?
Valkea arkku painui hitaasti kukitettuun hautaan. Kaipaavat katseet saattoivat siunaten.
Ilonan kädet painuivat ristiin. Rukoilla hän ei voinut. Mutta hän tiesi, että ijäinen rakkaus ylläpitävänä ympäröi häntä ja hänen poikaansa.
"Sangen sovelias apu tuskissa"… Sanat kurottautuivat kuin suuresta ahdistuksesta vapiseva käsi auttajan puoleen.
— — — —
Toimitus alkoi.
Jäältä kuului kuularuiskujen rätinä. Punaiset harjoittivat joukkojaan.
4.
Asemahuoneen edustalla oli levotonta liikehtimistä ja kiirettä, ei tavallista, liikenteestä johtuvaa, vaan sotatilan aiheuttamaa. Punakaartin asettamia vahteja seisoi tuhkatiheässä, ja viestin viejät kiiruhtivat hätäisin askelin ryhmän luota toiselle.