— Mennään sisälle, hittoako tässä tällaisessa tulen tuiskussa!
Mies kävi Hilman avulla kantamaan haavoittunutta suojaan.
Mutta kohta kun sairas oli pitkällään penkillä, oli Hilma uudelleen ulkona. Siellä odotti se suuri, kaiken muun tieltään työntävä tehtävä, se, joka hänet oli vihille vienyt.
Ulkona hangella makasi taas "valkea" nuorukainen.
Hilman polvet alkoivat horjahdella. Toinen, matkanpäässä, taisi jo olla kankeana. Hän ei uskaltanut katsoakaan sinne. Mutta tämä?
Paras kun ei ajatellut miten hän oli haavoittunut ja voisiko parantua tai ei. Täytyi vain ajatella tehtävää, ajatella äitiä, veljeä ja —
Hän painoi veitsen kiireisesti tykkivälle suonelle. Suihku nousi taas korkealle, hillittömänä ja kuumana.
Samassa hän itse käpertyi hangelle. Hän tunsi hetken vihlaisevaa tuskaa. Sitten sekoittui hänen verensä vieressä makaavan vereen talviselle, verta ahneesti imevälle kinokselle.
5.
He ponnistelivat kumpikin voimiensa takaa eteenpäin joka hetki valmiina väistämään salakavalaa kuulaa. He eivät tietäneet toisistaan muuta kuin että he kumpikin olivat ottaneet osaa syntyneeseen taisteluun ja siinä tovereineen tulleet pakotetuiksi väistymään. Jatkuva vastarinta olisi ollut hulluutta. Täytyi vain pelastaa mitä oli pelastettavissa. He olivat kumpikin siksi pahasti haavoittuneet, etteivät missään tapauksessa olisi voineet olla toisille avuksi. Jos itse tästä hengissä voisivat selviytyä, oli sekin kuin ihme.'