— Ystävä? Herra siunaa ja varjele, kuka voisi olla muuta, kun näkee lähimmäisensä näin kurjassa tilassa.
Olavin silmät painuivat uudelleen kiinni. Hetken kuluttua hän heräsi siihen, että taas työnnettiin jotain lämmintä hänen huuliensa väliin. Silloin hän kohta nielaisi ahneen halukkaasti. Joku hänen vieressään huudahti kuin ilosta. Hän olisi tahtonut herätä ja kysyä. Oli paljonkin, josta olisi pitänyt saada selkoa. Mutta ajatus ei jaksanut selvitä. Eikä puhekaan käynyt. Kieli oli kuin kytketty vaikenemaan.
Äkkiä muisti hän, ettei hän ollut yksin. Hänellähän oli ollut toveri.
Hän yritti pystyyn, mutta painui parahtaen takaisin nahkasille. Hän oli nojannut läpiammuttuun käsivarteensa.
Kipu oli saanut hänet täysin tuntoihinsa. — Minun toverini, sanoi hän niin kuuluvasti kuin jaksoi.
Vaimo haki taas lämmintä kahvia lusikkaansa ja yritti nyt kolmannen kerran. Olavi näki, miten kahvi valui toverin leukaa pitkin. Tämä oli kai vielä tainnoksissa.
Olavin ajatukset alkoivat hätäisesti tapailla jotain. Eikö hän ollutkin varustanut itselleen jotain hätävaraksi?
— Tuolta, — ottakaa, alkoi hän toimitella.
Viimein sai hän vaimon avulla esille pienen kamferttipullon. Sitten tehtiin uusi koetus kahvin ja kamferiin kanssa. Viimein aukenivat umpeen painuneet silmät hitaasti.
— Enemmän, enemmän!