Mutta kun Maija sai kätensä irroitetuksi pikkusiskon kaulasta, otti hän
Penttiä kädestä ja tuli suoraan sedän luokse.
— Setä, sanoi hän, minulla ei ole äitiä, sentähden tuon hänet sinulle. Jumala on johtanut meidät toinen toisemme tielle. Tästä puoleen aiomme kulkea yhdessä.
Eikä rovasti saanut siihen mitään vastatuksi. Hän näki Maijassa taistelussa saavutetun varmuuden rauhaa. Siksi hän vain ojensi kätensä tulevia kohtaan ja sulki heidät hellään, isälliseen syleilyyn.
7.
Suviniemen pappilassa elettiin suuren pyhän kynnyksellä. Kukin teki askareitaan, mutta hiljaisena kuin aattoiltana ainakin. Ovia ei paiskeltu kiinni. Ne suljettiin äänettömästi. Jokainen puhui ja liikkui hiljaa. Koti oli täynnä sunnuntaista hartautta.
Rovasti makasi omassa huoneessaan. Kierrekaihdin oli osaksi alaslaskettu, niin ettei päivä päässyt häikäisevän kirkkaasti paistamaan huoneeseen. Ikkuna oli auki, ja huone oli täynnä kesän tuoksua.
Kolmatta viikkoa oli rovasti ollut vuoteessa. Tuskia hänellä ei ollut sanottavasti, ei ainakaan mikäli toiset saattoivat huomata. Kuumetta ei myöskään, eikä muitakaan erityisiä taudin oireita. Mutta sydän toimi huonosti, eikä voimia riittänyt edes jalkeillaoloon. Martta, jolla oli virka maaseutukaupungin sairaalassa, oli siitä syystä ottanut lomaa ja tullut isää hoitamaan.
Vähitellen kerääntyivät muutkin isän ympärille. Alli tuli ensimäisenä. Hän oli saanut tuntinsa järjestetyksi niin, että pääsi lähtemään jo ennen lukuvuoden päättymistä. Lääkärin lausunnon perustuksella tiesivät omaiset, että rovastille tästä puoleen suodut päivät olivat harvat. Mutta kun tauti ei taudilta näyttänyt, kun sairas aina tyytyväisenä ja hymyillen tervehti hänen luokseen kokoontuvia, alkoivat omaiset uskotella toinen toisilleen, että lääkäri oli erehtynyt. Sellaistahan sattui monesti.
Muita kiihkeämmin piti Alli kiinni toivosta että isä vielä parantuu. Hän ei voinut eikä tahtonut ajatella muuta mahdollisuutta. Hänellä ei ollut varaa luopua isästä, ainoasta, joka enää teki elämän hänelle elämisen arvoiseksi.
Isän huoneessa Alli enimmäkseen olikin. Hän kantoi sinne sekä metsän että puutarhan parhainta kauneutta sitä myöten kuin enenevä kesälämpö sitä kasvatti. Hän siirteli isän vuodetta niin, että isä ikkunasta saattoi seurata rakastamansa kevään edistystä. Ja kaiken, mistä isä vain piti, koetti Alli kiinnittää kankaalle, jottei isä sen lakastumista tulisi huomanneeksikaan.