— Älä nyt joutavia, Martta! Minä tahdon aina olla sievä itseni tähden, — sillä sievä on sievää — ja toisten tähden ja sitten vielä yhden erityisen tähden — Martta, minä olen kihloissa.
Martta meni aivan ymmälle. — Kihloissa! Sinä pikkuinen!
— Niin juuri. Ja "pikkuinen" aikoo tuossa paikassa mennä naimisiin. Martta, hän on niin hyvä, — aivan erinomainen. Kaikki pitävät hänestä. Ja hän pitää minusta ihan hurjasti. Tietäisit miten hän välistä katsoo minuun. Ja millä tavalla hän joskus tarttuu käteeni. Siinä on niin paljon hyvyyttä ja kunnioitusta ja rakastuneisuutta myöskin, että minä menen aivan hämilleni.
Kaija sai Martan istumaan läheiselle tuolille ja painoi samassa päänsä Martan syliin. — Martta, minä olen sellainen typerä pieni raukka. Minä tahdon perustaa kodin ja viettää häitä ja aina olla Olavin kanssa. Mutta minua pelottaa samalla niin hirveästi. — Martta, miksi ei saa poimia lapsiaan puusta, ottaa noin vain omakseen, viedä kotiinsa ja pitää hyvänä? Se on niin kauheata, ettei voi!
— Sinä pieni! — Martan käsi sipaisi odottamattoman pehmeästi Kaijan painunutta päätä. Hän tunsi tällä hetkellä vanhemmuutensa suureksi, niin vähäinen kuin ikäero olikin.
— Enhän voi sanoa, puheli hän harvakseen, äänessä omituinen vavahdus, — mutta uskon, että se, joka oikein rakastaa, ei lopultakaan tahtoisi poimia lapsiansa puusta. Se heikentäisi ja köyhdyttäisi elämän hellimpiä suhteita. Ajattele sitä, että kun ihminen oikein rakastaa toista niin, että tahtoo antaa kaikkensa hänelle, kantaa tuo rakkaus helmassaan uuden elämän mahdollisuuksia. Se on ylevää, tekivätpä ihmiset sen miten rumaksi tahansa. Siinä on suurta, sanatonta runoutta, ja se on sen löydettävissä, joka rakastaa … uhrautuvasti ja rohkeasti.
Kaija ei vastannut. Mutta kaksi pehmeänpyöreätä käsivartta kiertyi lujassa puristuksessa Martan kaulaan, ja ruskeankiharainen pää pitsimyssyssä, jonka poimuista lemmenkukat kurkistivat, painui Martan olalle.
Tuulenhenki toi samassa voimakkaan sireenintuoksun huoneeseen. Pesää hankkivien pikkulintujen sirinä kuului puutarhasta, ja etäisyydessä kukkui käki lukemattomia onnenvuosia elämää aloitteleville.
9.
Maija ja Kaija menivät Martan antaessa audienssia yhdessä sairashuoneeseen. Rovastin huulet vetäytyivät hellään, mutta kaihomieliseen hymyyn, kun Kaija Maijan esilletyöntämänä läheni hänen vuodettaan. Hän näki poimuista esiinkurkistavan lemmenkukan. Ohuesta, aukeasta kesäpuvusta kohosi kauniisti kaartuva kaula notkeana kuin nuoren joutsenen, ja lyhyet hihat, — jotka rovastin mielestä enemmän muistuttivat pikkulapsen paidanhihoja kuin aikuisen pukuosaa — lisäsivät käsivarsien pehmeätä pyöreyttä. Kevättä, kevättä oli kaikessa.