Rovastinna katsahti nuorimpaansa, hymähti tyytyväisesti, mutta huokasi sitten. Martta oli ainoa, josta saattoi toivoa jotain tulevaisuudenkin varalta. Hän oli äitiinsä. Ja samalla oli hänellä isän aina tyytyväinen, tasainen luonto.
— Anteeksi nyt, Tilda kulta, kun näin myöhästyttiin, puheli rovasti paikoilleen asettuen. — Se on niin petollinen tämä kesän kukkein aika. Ja sattui tärkeätä puhuttavaakin.
Allin katse iski hätääntyneenä isään. Aikoiko tämä nyt tärvellä koko asian ottamalla sen näin puheeksi. Olisihan hänen pitänyt tietää, että mammaa täytyy ensin vähän lauhdutella.
Isä rupesikin samassa puhumaan ruuan lämpimänä pitämisestä odotetuille. Eihän sitä tietänyt oliko heillä edes ollut riittävästi evästä pitkän matkan varrella. Kukapa oli ollut orpoja matkalle varustamassa.
— Ehkä joku sinunlaisesi, Alle kulta. Sinä panisit vaikka viimeisen palan eteen toisen lapsille. Selma tiesi minkä teki, kun testamenttasi lapsensa sinulle. Paras mies maailmassa sinä oletkin orpoja holhoomaan. — Rovastinna pani haikeamielisellä päännyökkäyksellä kastikkeen kiertämään.
— Tällaista parasta papukkaa ei pidäkään torua! — Ainin käsi hiipi isän polvelle pehmeästi kuin kissankäpälä.
— Torua? Minäkö toruisin pappaa? — Rovastinna huokasi raskaasti.
— Eiväthän lapset arvaa minkälainen minä olisin, jos et sinä pitäisi tolalla, yritteli rovasti leikkisästi. Sitten katse hymyilevänä pysähtyi Tildaan.
Kyllä hän vain vieläkin oli niin verevä ja kaunis, että sydän ihan vavahti, kun katsomaan rupesi. Ja minkälainen hän olikaan ollut ensi nuoruutensa keväimessä! Ruusut heloittivat poskilla, hipiä oli hieno ja pehmeä jo katseenkin kosketella ja kädenanto oli kuin pienen silkkikäpälän sivellys. Se sulatti sisintä kuin liekki vahaa. Mutta ryhti, se oli kuin jumalattaren. Ja miten omaperäisen varmasti Tilda jo silloin sinkautti ajatuksiaan tulemaan, — ihan toisella tavalla kuin sen ajan nuoret tytöt yleensä. Ei ollut ihmettä, jos nuorenmiehen silmä jäi tuijottamaan häneen kuin saavuttamattoman etäällä kiiluvaan tähteen, jonka kirkas, joskin kylmähkö loiste veti puoleensa.
Tuo pieni annos kylmyyttä oli vain ollut lisäämässä vetovoimaa. Se oli niin mieluista sille, joka kuten Alexander Sten — eli Alle, kuten häntä yleisesti kutsuttiin — oli pilattu naistensuosiolla. Alle tunsi itse aina viihtyneensä paremmin naisten kuin miesten seurassa. Miesten seurassa hän usein tunsi olevansa kuin arkituvassa, missä elää retustettiin miten hyvänsä. Naisten seurassa sitävastoin pääsi kuin pyhäksi siistittyyn tupaan. Ja Alle Sten rakasti sunnuntaisiisteyttä arkisissakin oloissa.