Pöydällä hänen paikallaan olivat paperit konekirjoittajan monistamina. Aarne rupesi tarkastamaan niitä, kirjoitti kirjeen ja laittoi sitten postinsa kuntoon. Hän oli jo ovea sulkemassa, kun muuan toveri takaapäin löi häntä olkapäälle. — Terve, olipa tämä mainiota!
Aarne ennätti ajatella, ettei se hänen kannaltaan katsoen ollut kovinkaan mainiota. Vanhemmat virkatoverit työnsivät usein — nuoremmille opiksi ja itselleen huojennukseksi — nuorten niskoille sellaista mitä eivät itse halunneet tehdä. Ja kelkkamäki Airin seurassa houkutteli tänäiltana tavallista enemmän.
— Ryssät ja meikäläiset punovat juoniaan vimmatusti. Meidänkin täytyy kiirehtiä. Pian varmaan laukenee.
Aarnelta unohtui sekä Airi että kelkkamäki. Innostuksen mies hänessä heräsi. — Joko todellakin?
— Siltä näyttää. Mutta eihän ryssien kelloon koskaan ole ollut luottamista. Joka tapauksessa tarvitsisimme huomenna luotettavan toverin apua.
Aarne oli kohta valmis. Hänen silmänsä aivan säteilivät suurina, syvänsinisinä, täynnä uskallusta ja intomieltä.
— Minä aion huomenna erään toverin kanssa lähteä pienelle retkelle, jatkoi toinen. — Tarkoitus on sama. Siitä tuonnempana. Jota harvempi tästä tietää sitä parempi. Toverillani on oma hevonen. Mutta me tarvitsisimme jonkun, joka toisi sen takaisin tänne, jos meidän olisi parempi jatkaa toisaalle.
— Kyllä minä, jos vain työn puolesta täällä…
Toveri puisti hänen kättään. — Kiitos! Kyllä minä järjestän kaiken täällä, jos niiksi tulee. Ja huomenna minä soitan. Sanon että tulen hakemaan kirjesalkkuani. Se tietää sitä, että mainitsemallani kellonlyönnillä pysähdymme teidän kohdallenne.
Erottiin pään nyökkäyksellä ja Aarne jatkoi portaissa hiljalleen viheltelemistä. Mutta viheltäessään hän ajatteli miehen ajatuksia siitä, mitä oli uhrattava isänmaanalttarille, jos niiksi tulisi.