Kun pappi sanoi "aamen", sävähti Anna punaiseksi säikähdyksestä. Hän ei ollut kuullut sanaakaan saarnasta. Ihmiset painautuivat penkkiin rukouksen ajaksi ja hän seurasi muiden esimerkkiä, mutta ainoa ajatuksensa oli, tulisivatkohan ihmiset häntä tervehtimään kirkonmenojen päätyttyä, ja kuka tulisi?
Kun sitten kansa rupesi lappautumaan ulos kirkosta, kulki Anna muiden muassa ulos, mutta hän astui sellaisessa jännityksessä, että säikähti jokaista, joka takaapäin hänet sivuutti. Tultuaan suntion tallinnurkalle nousi hän kiireisesti kärryihin. Isäntä irroitti riimuvarren rautarenkaasta, sitaisi sen setolkkaan, käänsi hevosen, hyppäsi rattaille ja ajaa karautti kotiin.
He olivat molemmat vaiteliaita matkalla. Hiljaisina söivät päivällisenkin. Vasta kun tyttö oli korjannut ruuat pöydältä ja isäntä istuutunut kaksisoutuiseen keinutuoliin salin nurkassa, laukesi painostava äänettömyys.
"Minä tahtoisin vähän selvitystä sinulta", sanoi Anna.
"Tule viereeni tänne."
"Ei kiitoksia. Tässä on parempi." Hän nosti tavallisen tuolin pöydän päästä, asettui vastatusten isännän kanssa, katsoi häntä tuikeasti silmiin ja kysäisi lyhyeen: "Miksi ihmiset karttavat meitä? Mitä sinä olet salannut minulta?"
Isäntä hätkähti. "So, so, älähän nyt. Mikä sinuun on mennyt?"
"Mikäkö minuun on mennyt? Pelko ja paha aavistus siitä, että minä olen tullut petetyksi."
"Ja missä suhteessa?"
"Sinä tulit meille vieraana. Olit pulska mies ja ison talon isäntä. Sinä olit matkustellut paljon, oppinut enemmän kuin tavalliset talonpojat. Siinä kaikki mitä tiesin. Sitten sinä rupesit kosimaan ja — — —"