"No sittenhän me ollaan kuitit", sanoi isäntä kuivakiskoisesti. "Sinä petyit. Minä petyin."
"Missä sinä sitten?"
"Minä luulin saavani lauhkealuontoisen, rakastavan vaimon, joka olisi hyvä äidinhellyyttä tuntemattomalle. Mutta omanvoitonpyynti se sinut tänne toikin."
"Entä sinä, mikä sinut sitten pani kosimaan? Etkö vaan hakenut säästävää emäntää?"
"Hain kuin hainkin, mutta etsin minä muutakin, kuin oman edun katsojaa."
"Ja sitä sinä minulle sanot, sinä, joka juuri kerroit, että omanvoitonpyynti on ollut sukusi kirous."
"Siksi kai minä sen muussakin kiroukseksi tunnen." Hän sanoi viime sanat hiljaa, mutta painavasti.
Tarkoittiko hän, mitä sanoi? Kärsikö ehkä itse ja tahtoi auttajaa? Vai petti ja petkuttiko taas kauniilla sanoilla? — Kuinka tuo epätietoisuus kidutti Annan sydäntä!
He olivat hetken ääneti, sitten jatkoi isäntä: "Onhan se ihmisten ylenkatse kuorma, mutta se on kannettava. Sinä olet samaa maata kuin minäkin, näen mä, et kärsi vastarintaa etkä ylenkatsetta. Kovahan on elämän koulu, mutta siihen eivät meikäläiset kukistu. Eteenpäin sitä vaan mennään, niin totta mennään."
Anna yhä vain tuijotti eteensä. Hän taisteli kovan sisällisen taistelun. Mutta äkkiä mieli herpaantui kuin jännitetty jousi, kun se laukeaa. Hän kuuli viime sanat kuin unessa, kaukaa näkymättömästä etäisyydestä. Ja samassa valtasi hänet säälin tunne. Hän sääli tuota miestä, joka istui siinä hänen edessään ja joka tuntui niin vennon vieraalta, vaikka oli hänen oma miehensä. Hän sääli häntä siitä syystä, että elämänkoulu oli hänenkin käytävä ja hän tunsi, että tuo koulu oli kova. Kaukaisena kaikuna kuuli hän viime sanat. Mutta ne eivät tehneet häneen mitään vaikutusta. Hän ajatteli ainoastaan sitä elämän koulua ja tiesi, että se oli kova.