"Jos tulisikin vaikeata, niin totia kai se paha Jumalan sanalla väistyy", arveli Leena. Ja kun hänen miehensä vielä epäili, pyyteli hän ajattelemaan lapsia. Taistelu oli hänelläkin ollut sekä sisäinen että ulkonainen, kun tähän asettui, ja se oli tuoreeltaan vielä mielessä. Siksi ymmärsi hän emäntää.
Leena olisi tahtonut kuormaa keventää, mutta eihän siinä paljon puhuminen auttanut. "Antaa sen olla itsekseen ja itkeä", ajatteli hän ja lämmitteli lapsen riepuja, joita oli käynyt ottamassa pihan aidalta.
Kun vähän aikaa oli vitkastellut, arveli hän kuitenkin jo pitävänsä katsoa lasta.
"Taitaa rouva oikein osata lasta viihdytellä", sanoi hän hymähtäen, kun läheni.
"Ainahan sitä vähän. Onko tämä terve?"
"On, Jumalalle kiitos! Toivon minä, että se meille saa jäädä, kun nyt on parempi asumuskin. En minä mielelläni pois antaisi. Vaikka Jumalahan sen tuntee, mikä paras on."
"Tuossa on paha aukko ikkunassa", huomautti Anna. "Eikö siitä käy kylmä viima lapseen?"
"Kyllä ukko siitä huolen pitää. Se on niin hellämielinen ja tekevä mies. Kaikki ne ovat täällä sen laittamia, penkit ja pöydät ja mitä vaan tuvassa on."
"Hauskahan se on laittaakin. Kukapa ei omaa kotiaan varten sitä tekisi?" Anna hymyili, mutta hymy oli sumunsekaista ja syvä huokaus seurasi sanoja.
"Tässä tulee pilkkosen pimeä pian", sanoi hän äkkiä, "täytyy lähteä."
Hän heitti kiireesti hyvästit, kääräisi huivin hartioilleen ja läksi.