Eevi lopetti, ja hän tunsi, miten kylmä väre hänen ruumistansa puistatti. Erkkiinkin oli kertomus tehnyt syvän vaikutuksen, sitä syvemmän vielä, kun hän muisti vaimoa, jonka hän tunturipolulla oli kohdannut.
Pitkän vaitiolon jälkeen jatkoi Erkki hiljaa kuin itsekseen: »On todella ihmeellistä, miten vähän ulkonaiset olot vaikuttavat onneemme tai onnettomuuteemme. Kaikki riippuu siitä, miltä kannalta katsomme elämää: vaadimmeko siltä onnea itsellemme, vai onko onnemme täyttää se tehtävä, minkä Jumala meille on määrännyt.»
»Oh, Erkki, sinä vaadit paljon! Se on kolkko usko, tuo. Se ei lämmitä, ei ilahduta.»
»Etkö sinä itse nähnyt päinvastaista tuossa vaimossa? Kristus sanoo: »Jokainen, joka tahtoo henkensä vapahtaa, hän hukuttaa sen, mutta joka henkensä hukuttaa minun tähteni, hän vapahtaa sen.»
He seisoivat nojautuneena verannan puitteita vastaan. Heidän jalkainsa alla avautui syvä, jyrkkä laakso, jonka pohjalla virta kiemurrellen eteenpäin luikerteli. Kuu oli taivaalle noussut, ja sen kelmeässä valossa näytti seutu aaveitten synkältä asunnolta. Särmäiset kalliokielekkeet ammoittivat kuin avoin kita valmiina saalista nielemään, ja sumupilvet laakson pohjalla liikkuivat ja liekkuivat edestakaisin kuin rauhattomat ihmishenget.
»Aika ja ajatukset ovat meitä pettäneet», sanoi Erkki äkkiä. »Meidän täytyy erota. Hyvää yötä!»
XVII.
Tämän illan jälkeen seurustelivat Erkki ja Eevi vielä enemmän toistensa kanssa. Heidän keskustelunsa kävivät nyt yhä syvällisemmiksi, yhä sisältörikkaammiksi ja vakavammiksi. Koskaan puhumatta omista, yksityisistä kokemuksistansa antoi Erkki Eeville mitä parasta hänellä oli. Kärsimyksien kautta saavuttamansa voitot, se mielenlujuus ja rohkeus, se voima, joka kohoutuu yli omien, yksityisten surujen, ja ennen kaikkea se lämmin, palava rakkaus, joka hänen sydämessään sykki jok'ainoata ihmisolentoa kohtaan, teki ehdottomasti Eeviin syvän vaikutuksen. Se oli kehoitus eteenpäin pyrkimiseen, mutta kehoitus, joka samalla antoi voimaa ja halua siihen eikä lannistavasti mieltä masentanut.
Oli mitä ihanin ilta Eevin ja Erkin palatessa eräältä kävelyretkeltä tunturilla. Ei tehnyt vielä kummankaan mieli sisälle, siksi asettuivat he tavalliselle lepopaikalleen sanatoorion läheisyyteen. Aurinko oli juuri mailleen menossa. Taivas oli hehkua täynnä, ja hehkua heijastivat tunturihuiput.
Oli ollut puhetta Eevin ja Erkin voimistumisesta, ja siihen jatkoi nyt
Erkki iloisesti: »Pian saamme suunnata tiemme Suomen rannoille.»