Olivatko ne siis todella niin kauniit? Niinhän ihmiset ennenkin olivat sanoneet. Mutta nyt ne olivat itkeytyneet, ja se aina rumensi.
Eevi pyyhki silmiään. Noin! Ehken ne nyt olivat vähän paremman näköiset, vaikka tuntuivatkin paksuilta ja kankeilta?
Tyhmää oikeastaan oli itkeä ne näin punaisiksi ja rumiksi. Mitähän, jos hän sen sijaan kirkkaina loisi ne kaikkiin, jotta ne kertoisivat mikä lämmin sydän hänen povessaan sykki, miten täynnä tunteita ja toiveita hänen mielensä oli? Silloin voisi hän myöskin saavuttaa ystävyyttä ja rakkautta ja sitä juuri hän kaipasi.
Mutta mitä siitä kaikesta sittekään, nyt kun hän oli kaukana Soinamosta, kaukana ystävistä, tovereista, ja — ja — Erkistä.
Taas tuli itku. — — Kyllähän täälläkin päin saattoi löytyä sellaisia, jotka häntä käsittäisivät, mutta uudet ystävät eivät olleet vanhojen veroisia, eikä Eevi voinut unhoittaa, ei vaikka —
Kun silmiä taas rupesi kirvelemään, täytyi Eevin vihdoinkin lakata itkemästä. Silloin johtui uudelleen mieleen että sittenkin oli hauskaa kun nuo silmät olivat niin kauniit! Jos ei nyt muuta iloa ollutkaan, taisi kuitenkin vähän miellyttää.
Jo samana iltana laski Eevi vähän leikkiä isänsä kanssa ja kun kuuli, että isän huoneessa oli vieraita, meni hän sisälle teetä tarjoamaan, uusi, sievä esiliina edessään.
Huomispäivänä tosin ikävä ja itkut uudistuivat, mutta nuo hänen itserakkauttaan hivelevät sanat olivat kuitenkin osaksi ainakin palauttaneet hänet nykyisyyteen ja sen oloihin.
Loppukesällä saapui pastori Salo rovastilaan, tulollaan herättäen suurta uteliaisuutta sekä pappilassa että pitäjällä. Hän oli todella omituinen mies, tuo uusi apulainen. Tavallaan hän herätti hyvin vähän huomiota, tavallaan paljonkin. Hän oli kasvultaan keskikokoinen, hoikka ja vähän kumaraselkäinen. Hänen kasvonsa olivat kapeat ja teräväpiirteiset, silmät suuret, surumieliset, ja suun ympärillä oli kärsivä ilme. Kun hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, näytti hän surumieliseltä ja sairaloiselta, ja jos hän ovissa tai huoneissa kulki toisten ohi, väistyi hän arkana syrjään aivan kuin olisi hän tahtonut kutistua olemattomaksi, jott'ei suinkaan joutuisi kenenkään tielle. Jos joku vieras häntä puhutteli, vastasi hän hiljaa, melkein ujostellen, mutta jos seurustelu kävi tuttavallisemmaksi, saattoi hän pian leikiksi pistää. Silloin veitikkamaisuus välähti hänen surumielisissä silmissään, ja kasvoihin ilmeni lapsellinen ilo.
Ruustinna oli hänestä antanut arvostelunsa »vähäpätöinen», ja Eevi oli huulet nyrpällään selittänyt isälleen, että uusi apulainen ei ollutkaan ensinkään »intressantti».