Hiljalleen juosta hölkytteli eräs kyytihevonen tietä pitkin, pieni ajaja penkillään puolittain torkkui. Kyydittävä herra oli hyvän aikaa hänen kanssaan puhetta pitänyt, oli kysynyt isästä ja äidistä, koulunkäynnistä ja hevoshoidosta, mutta nyt oli herra vaipunut ajatuksiinsa, ja poikaa torkutti.
»Vieläkö on pitkältä I:n kaupunkiin?»
»Vielähän sinne on noin tunnin matka.»
Erkki katsoi kelloansa. Tunnin kuluttua koittaisi siis se hetki, jota hän kesästä saakka oli ikävöinyt. Hän näkisi jälleen Aunen ja saisi silmäillä syvälle noihin säteileviin silmiin, jotka tähtinä olivat hänen tiellään tuikkineet siitä saakka kuin hän ne ensi kertaa oli nähnyt.
Odotusaikaa lyhentääkseen palautteli Erkki mieleensä kaikki kauniit, sisältörikkaat muistot yhdessäolosta Aunen kanssa. Jo ensi käynnillään Tähtiniemellä oli hän viipynyt siellä paljoa kauemmin kuin oli aikonut. Seuraavana talvena oli hän pikipäin saanut tavata Aunen Helsingissä, ja kesällä oli hän taas käynyt Tähtiniemellä vieläpä saanut nuoret sieltä houkutelluksi kiertomatkalle hänen kotipuoleensa.
Aune ja hän olivat hämmästyttävän pian toisiinsa tutustuneet. He tunsivat kumpikin, että käsittivät toisiaan ja olivat vapaasti yhdessä, avomielisinä kuin ystävän seurassa. Erkki oli Aunelle kertonut lapsuudestaan, koulu- ja ylioppilas-ajoistaan. Hän oli kertonut synkkämielisyydestään ja taisteluistaan ja äidistä, joka oli hänen ainoa ystävänsä. Aune taas puolestaan oli esitellyt Erkille puut Tähtiniemellä, joiden oksille hän pienenä oli kiivennyt saadakseen siellä rauhassa lukea. Hän oli näyttänyt pienen puutarhansa ja pensaan, jonka siimekseen siipirikkoinen pääsky, hänen pieni holhokkinsa oli haudattu.
Kaikkia näitä vähäisiä lapsuuden muistoja oli Erkki kuunnellut melkein hartaudella. Nekin osaltaan täydensivät sitä sopusointuista kuvaa, minkä hän Aunesta oli saanut. Tutulta tuntui hänestä tuo kukkien keskellä leikkivä, opinhaluinen ja lämminsydäminen lapsi. Hän tunsi jo hänessä sen nuoren tytön, joka nyt niin kokonaan oli hänen sydämensä vallannut.
Hymyillen oli Erkki niinikään kuunnellut hauskoja kaskuja Aunen kouluajoilta, mutta kun Aune sitten oli kertonut äitinsä kuolemasta, oli puhunut surunsa suuruudesta ja velvollisuuksien painavasta taakasta, joka joutui hänelle vanhimpana tyttärenä, silloin ei Erkki enää ollut hymyillyt. Hän ei ollut saanut edes lohdutuksen sanaakaan sanotuksi, hän oli vain vaiennut, ja tuskallinen tunne oli ahdistanut mieltä.
Mutta Aune oli ymmärtänyt äänettömyyden ja oli jatkanut. Hän oli puhunut siitä, mitä oli oppinut äidin kuolinvuoteen ääressä, miten selväksi hänelle silloin oli käynyt elämän lyhyys ja miten suureksi ja tärkeäksi sen tarkoitusperä. Erkki oli ymmärtänyt tästä, miten Aune jo nuorena oli oppinut elämän vakavuutta ymmärtämään, mutta vakavuuteen kun yhtyi hänen hilpeä iloisuutensa, oli syntynyt se sopusointu hänen olennossaan, joka Erkkiä jo ensi hetkenä niin suuresti oli miellyttänyt. Vielä oli Erkki tullut tietämään senkin, että Aune pienestä pitäen oli halunnut saada lukea ja oppia oikein paljon, mutta että se äidin kuoleman kautta oli käynyt mahdottomaksi. Erkki oli kerran lausunut säälin sanoja sen johdosta, ettei Aune ollut saanut taipumustaan seurata, mutta Aune oli silloin luonut sielukkaan katseensa häneen ja sanonut: »Älkää minua säälikö, eihän onni ole toiveittemme toteutumisessa.» Erkin olisi silloin tehnyt mieli tarttua Aunen käteen ja sitä lämpimästi puristaa, mutta hän ei ollut uskaltanut. Hän oli ainoastaan hiljaa toistanut sanat ja katsonut Aunea syvään ja tutkivasti silmiin. Hän muisti tämän kaiken nyt aivan selvään, muisti sen kirkkaan, säteilevän katseen, joka Aunen sanoja oli seurannut. — Pian hän sen taas oli näkevä.
Tähtiniemellä kulki Aune sill'aikaa huoneesta huoneeseen. Hän oli ollut järjestyspuuhissa aamusta asti ja tarkasteli nyt työnsä tulosta. Jok'ainoan sopukan kodissa tiesi hän hyvin siistityksi, ja se tietoisuus oli jo itsessään mieluinen. Sitäpaitsi näyttikin kaikki nyt kodikkaalta ja hauskalta kattolamppujen valossa. Lämpimät, kotikutoiset matot peittivät lattian, omain hyppysten hyveä olivat huonekalujen yksinkertaiset päälliset, ja pöytäliinat suomalaista kuosia. Salissa tuoksuivat kukkapitimissä tuoreet mäntykimput, ja katajat olivat kynttiläin valossa kauniita kuin etelämaiden sypressit. — Vierashuoneessakin oli tämmöinen talvinen kukkaisvihko, jota Aune mielihyvällä katseli. Huoneessa kaikki oli vieraan varalle valmiina, ja pian olisi illallinenkin häntä odottamassa.