»Paljonko tarvitset?»
»No anna nyt ainakin viisi markkaa.»
»Tästä sen saat, mutta et enempää. Se on jo päälle tavallisen määrän. Meidän täytyy elää varojeni mukaan ja sinä tiedät, etten herkkuja tahdo tarjottavaksi en itselleni enkä muille.»
Eeviä harmitti, sillä hän luuli saaneensa letkauksen siitä, että edellisenä päivänä oli laittanut tavallista hienompaa ruokaa eräälle vieraalle naapuripitäjästä.
»Sitten aioin myös pyytää rahaa talvitakiksi Viljolle», jatkoi hän kylmäkiskoisesti. »Vai onko sekin sinusta turhuutta?»
»Kaiketi, jos se tehdään turhan hienoksi.»
»Kyllä äiti sen Viljolle mielellään hankkii, siitä olen varma.»
»Ja sieltä tulee hieno, sen tiedän. Mutta sano, Eevi, onko omantuntosi mukaista, jos Viljoa kasvatat ylellisyyteen. Nyt hän tosin on pieni sitä ymmärtääkseen, mutta pienestä tulee pian suuri.»
»Kuules Heikki», Eevi oli harmissaan ja päätti kerrankin purkaa koko sisunsa, »sitä on aivan pääsemättömissä sinun kanssasi. Omatunto, omatunto, se on sinulla joka toinen sana. Kun me tutustuimme, luulin sinua suurenmoiseksi, sankarilliseksi luonteeksi, mutta sinä oletkin oikein turhantarkka, joka pikku seikkaan takertuvainen.»
Heikki oli käynyt aivan kalpeaksi eikä vastannut sanaakaan. Vihdoin hän kuitenkin hiljaa jatkoi: »Niin, sinä olet oikeassa. Meidän olisi aikaisemmin pitänyt paremmin tutustua toisiimme.»