»Älä, Aune rakkaani, pidä se itse ja käytä sitä yhtä kauan kuin äitisi.
Vasta hopeahäiksemme saat sen minulle antaa.»
»Tiedätkö Erkki, nyt en jaksa hopeahäitä ajatella, olen niin väsynyt, kovin väsynyt.»
»No lepää sitten, lepää pikku metsätähteni», ja Erkki painoi hellästi hänen päänsä olallensa.
Seuraavana aamuna oli Aune taas punaposkinen ja hilpeällä mielellä, mutta iltapuoleen, kun Erkki yksin istui puutarhassa, tuli Kaarlo äkkiä sinne. »Aune on sairastunut», sanoi hän. »Aion juuri hakea lääkäriä.» Erkki kavahti pystyyn. Hän puristi Kaarlon kättä hetken melkein musertavasti, sitten kiiruhti hän sisään.
Aunella oli vaarallinen kuumetauti. Hän houraili yhtenään eikä tuntenut edes Erkkiä, joka hievahtamatta istui hänen vuoteensa ääressä tuskallisena kuunnellen hänen sekavia sanojansa.
Muutama vuorokausi oli kulunut, kun Aune hetkisen nukuttuansa äkkiä nousi istumaan, hymyili ja sanoi iloisesti: »Pidäthän ne kotimme ovet ihan auki?»
»Pidän rakkaani, pidän.»
»Ja sitten sinä laulat: »On Herra sun tukes» — — Hän loi loistavan kuumeisen katseen Erkkiin ja alkoi laulaa. Mutta voimat loppuivat kesken, ja hän vaipui takaisin vuoteellensa. Illemmalla hetken selvänä ollessaan tahtoi hän tavata kaikkia ja kuiskasi heille viime jäähyväisensä, sitten hän väsyneenä nukahti.
Sinä yönä valvoivat kaikki Tähtiniemellä. Mutta aamupuoleen kun Aune rauhallisesti nukkui, paneutuivat he hetkeksi levolle. Erkki yksin jäi valvomaan. Hänen päänsä oli hetkeksi painunut käden varaan, mutta hän nosti sen äkkiä kuullessaan Aunen liikahtavan. Aune oli herännyt ja makasi nyt katsellen Erkkiä suurin, kirkkain silmin.
»Erkki, tunnen itseni nyt aivan terveeksi. Voitko sinä kuulla?» Aune puhui hyvin hiljaa. Erkki kumartui lähemmä, ja hän jatkoi: »Olen onnellinen, jos saan elää sinun tähtesi. Jos en sitä saisi, olisithan sinäkin onnellinen minun puolestani. Eron-aika on lyhyt, muistathan sen? Saamme yhtyä siellä, missä ei ole surua eikä syntiä, missä vanhurskaus vallitsee.»