»No, nyt pitäisi kaiken olla valmista. Tämän hauskemmaksi en kotiani saa.»
Eevi huokasi. »Mutta nyt Viljoa pukemaan! Oleppa kiltti kultaseni, niin äiti pukee sinut sieväksi pojaksi, kunnes Elsa-täti tulee.»
Viljo oli valmis, ja odotus kävi Eeville pitkäksi. Hän läheni miehensä kirjoituspöytää. »Heikki», sanoi hän entistä ystävällisemmin, »etköhän panisi toista takkia päällesi?»
»Miksi muuttaisin kesken arkikiirettä?» Heikki ei nostanut silmiäänkään. »Mutta», jatkoi Eevi koettaen saada äänensä iloiseksi, »tahtoisin esittää sinut Elsalle niin hauskana kuin mahdollista.»
Hetkeksi keskeytti Heikki työnsä. »Jos oikein tunnen ystävääsi, ei hän minua takkini mukaan arvostele.» Hän jatkoi taaskin kirjoittamista. — Eevi huokasi. Olisihan hänen pitänyt se arvata. Aina veti Heikki vastahankaa. Aina katsoivat he asioita eri kannalta. Miten lapsellista olikaan ollut uskoa, että he kaksi niin perin erilaista voisivat sopia yhteen. Ja niin lapsellinen oli hän, Eevi, kuitenkin ollut.
Samassa pyörähti reki portaitten eteen. Eevi nosti Viljon käsivarrelleen ja kiiruhti etehiseen Elsaa vastaanottamaan.
»Sydämellisesti tervetullut!». Hän kietoi kätensä, Elsan kaulaan.
»Vihdoinkin olet täällä luonani!»
Heikkikin oli työnsä lopettanut ja seisoi kynnyksellä odottaen.
»Tervetuloa kotiimme!»
»Yksinkertaiseen, pieneen pappilaamme», jatkoi Eevi.
»Jommoisen pappilan olla pitääkin, eikö niin?» Heikin sanoissa oli painoa.