Ensimmäinen luku.

No, kuningas ja herttua puuhasit koko päivän raastuvansalissa panemalla kuntoon teateria kaupunkilaisille. He rakensivat "näyttämön" ja hankkivat esiripun ja pystyttivät kynttilöitä sen eteen. Ja mitäs ollakkaan! Illalla oli koko sali aivan kukkuroillaan miehiä. Kun sinne ei mahtunut sorkkaakaan enään, luopui herttua pitämästä vahtia ovella, jossa hän oli perinyt pääsymaksut ihmisiltä, ja meni takatietä näyttämölle ja jäi sitten seisomaan esiripun eteen. Siinä piti hän pienen puheen yleisölle, kiitellen kovasti sitä murhenäytelmää, jota nyt saatais nähdä ja joka mukamas oli niin pöyristyttävä, että hiukset nousis heiltä pystyyn; ja hän puhui myös Edmund Kean vanhemmasta, jonka mukamas piti näyttää pääosaa tässä näytelmässä; ja kun viimein oli saanut heidän uteliaisuutensa oikein pinnistyksiin, veti hän ylös esiripun. Samalla hetkellä tuli kuningas harpaten sisään nelin kontin ja ihka alasti, ja hänen nahkaansa oli kaikkialle maalattu ruutuja ja rantuja ja renkaita kaikellaisilla väreillä, niin että hän oli kaunis ja korea justiin kuin vesikaari. Ja — mutt' yks kaikki miten hän muuten koristettu; s'oli suorastaan mieletöntä kaikki tyyni, mutta hirveän hullunkurista. Ihmiset nauroi aivan pakahtuakseen; ja kun kuningas viimein oli lopettanut äksänpäksänsä ja harpannut kuin jänis kulissien taakse, rupesit he taputtamaan käsiään ja elämöimään ja hurraamaan, kunnes hän tuli sisään jälleen ja teki kaikki temppunsa toistamiseen; ja kun s'oli tehty, huusivat he hänet vieläkin sisään hulluttelemaan. No, totta puhuen olikin se niin koiranvietävää, että sill' olis lehmäkin nauranut nähdessään miten tuo vanha höpäkkö hassutteli.

Sitten herttua laski alas esiripun ja kumarsi yleisölle ja sanoi, että tätä suurenmoista murhenäytelmää näytettäis ainoastaan kahtena iltana enään, koska mukamas jo oli sovittu sen näyttämisestä Lontoossa, jossa paikat jo oli myyty sitä varten Drury Lane teaterissa, sanoi hän; ja sitten kumarsi hän uudestaan ja sanoi, että jos nyt suuri murhenäytelmä oli heitä miellyttänyt, hän olis erinomattain kiitollinen mukamas, jos he tahtoisivat kehotella ystäviään tulemaan sitä katsomaan toisina iltoina.

Nyt huusi noin parikymmentä miestä:

"Mitä? Mitä tämä tietää? Siinäkö s'oli kaikki?"

Herttua sanoi: "niin." Mutta silloinkos siellä elämää nousi. He huusivat että heit' oli "petetty" ja ryntäsit ylös paikoiltaan kiivetäkseen näyttämölle ja löylyttääkseen murhenäyttelijät pahanpäiväisiksi. Mutta samassa nousi muuan pulska ja vahva mies seisomaan penkille ja huusi:

"Seiskaa! Kuulkaas, hyvät herrat!" He seisahtuivat kuullakseen mitä häll' oli sanomista. "Onhan meitä petkutettu — surkeasti petkutettu. Mutta — emmehän toki hiidessä tahdo joutua koko kaupungin naurettavaksi; ja sitä peevelin peliä kestäis niin kauvan kuin elämme. Ei. Mennään me täältä siivosti kotiin ja kehutaan ja kiitetään näytelmää oikein kovasti; silloin tulevat muutkin vedetyiksi nenästä, ja me ollaan naurusta kuitit. Mitä sanotte siihen? ('Hahaha! s'on oikein! Tehdään niin!' huudettiin joka taholta). No, hyvä — sitten ei sanaakaan petkutuksesta. Mennään kaikki tiehemme ja kehotetaan kaikkia muitakin käymään katsomassa tätä kunnon näytelmää."

Seuraavana päivänä ei muusta puhuttu koko kaupungissa kuin siitä oivallisesta murhenäytelmästä. Ja illalla oli sali taas täpö täynnään ihmisiä, ja kaikki kävi ihan samaten kuin edellisenä päivänä. Kun minä ja kuningas ja herttua tultiin kotiin lautalle sinä iltana, söimme me kelpo illallisen; ja puolyön aikana antoivat he Jimin ja minun irroittaa lautan ja uittaa sen virtaväylää myöten noin kolme virstaa kaupungin alapuolelle, jossa me kätkimme sen pieneen poukamaan.

Kolmantena iltana oli meillä taas "täysi huone", kuten sanotaan — ja ne ei olleet enskertalaisia, vaan samaa väkeä, jot' oli ollut siellä kahtena edellisenä iltana. Minä seisoin herttuan kanssa ovella, ja minä huomasin, että heidän taskunsa pullistuivat tai että heill' oli jotain kätkettynä takin alle — vaan ei mitään hajuvesipulloja, ei likimainkaan. Minä vainusin mädänneitä munia kapottain ja pahenneita kaalinpäitä ja muuta senkaltaista; ja jos minun hajuni ei ole niin pilaantunut, ett'en minä tuntis onko kuollutta kissaa samassa talossa kuin minä, ja minä panen vetoa että mull'on siksi terve nenä — niin oli niitä kuuskymmentä neljä semmoista, jotka marssivat sisään sinä iltana. Minäkin tunkesin sinne hetkeksi, mutta haju oli liian sekalainen; en voinut sitä kestää. No, kun sinne ei mahtunut enemmän väkeä enään, antoi herttua lantin pienelle pojalle, joka sattui siinä seisomaan, ja pyysi hänen vahtia ovea vähän aikaa; ja sitten hän puikahti ulos takatietä, ja minä hänen perästään; mutta kierrettyämme talonkulman ja päästyämme pimeään, sanoi hän:

"Käy lujasti nyt, kunnes ollaan talojen ohi, ja anna sitten mennä lautalle päin kuin piru olis kintuissas."