"Ohoo! — no, millonkas s'oli sitten?"
"Joo, s'oli kaiketikkin samana päivänä kuin hautaus — aamulla, vaikk'ei kovin aikasin, minä kun olin nukkunut liiaksi. Min' olin juur mennä tikapuita alas, kun näin heidät."
"No, entä sitten? entä sitten? — mitä he tekivät? Mitä he puuhasit?"
"No, ei juur mitään. En minä ainakaan nähnyt heidän mitään niin erinomaista puuhaavan. He tepastelit pois varvasnenällä, ja minä tuumasin, että h'olit olleet teidän majesteetinne huoneessa siivotakseen tai jollain semmosella asialla, ja sitte, kun he huomasit Teidän vielä nukkuvan — tuumasin mä — niin lähtivät he tiehensä hyvin hiljaa, jott'eivät herättäis Teitä."
"Tuhat tulimmaista! Meitä on petetty!" sanoi kuningas, ja molemmat he näyttivät hyvin nolatuilta ja tyhmiltä. Sitten seisoivat siinä hetken aikaa mietiskellen ja kynsien korvantaustaan, mutta sitten herttua naurahti, aivan noin niinkuin kana, ja sanoi:
"S'on mainiota! Miten nuo kirotut neekerit osas lyödä korttinsa! olivat olevinaan suruissaan, kun heidän piti muuttaa pois! ja jumaliste uskoinkin minä, että he niin olit; ja sitä samaa uskoit sinä, ja sitä samaa uskoivat kaikki. Sanos sitten, ett'ei neekerillä ole taipumusta näyttelijäks! Näyttelivätpä, hiis vie, tuota rooliaan niin hyvin, ett' olisivat pettäneet itse pirunkin. Heissä on jumaliste taitoa kymmenien tuhansien arvosta. Jos mull' olis pääomaa ja teateri, niin enpä tosiaankaan parempia näyttelijöitä tahtois — ja nyt oomme myyneet ne polkuhinnasta täällä. Eihän vain nuokin kurjat lantit nyt ole hukassa? Miss' on sulla ostajain vekseli?"
"Pankissa tietysti inkassoa varten. Missä hiiessä s'olis sitten?"
"No, se ainakin on niinkuin olla pitää, jumalan kiitos."
Nyt puutuin minä puheeseen, hyvin sävysästi ja ikääskuin ujostellen:
"Onko mikään käynyt hullusti?"