"Fröökynä Mary Jane ei voi kestää sitä, kun toisell' on paha olla, enkä juur minäkään sitä voi — tuskinpa koskaan. Sanokaa mulle miten on."
Hän teki sen. Ja n'oli tietysti nuo neekerit taas — arvasinhan sen. Hän sanoi, että tuo hauska matka Englantiin nyt oli hältä kokonaan pilattuna; eikä hän enää milloinkaan luullut voivansa olla onnellinen, aatellessaan ett' äiti ja lapset eivät enää koskaan näkis toisiaan tässä maailmassa — ja sitten hän puhkes vielä kiivaampaan itkuun ja pusersi kämmenensä yhteen ja sanoi:
"Oi, hyvä Jumala, eivätkö he koskaan enää saa nähdä toisiaan?"
"He saavat sen — vieläpä varsin pian, ennenkun kahta viikkoa on mennyt — sen tiedän minä", sanoin mä siihen. Kas niin, se kirpos kieleltäni aivan tapaturmassa! — ja tuossa paikassa oli hän kietonut kätensä kaulani ympäri ja rukoili, että sanoisin sen "vielä kerran, vielä kerran, vielä kerran."
Jo äkkäsin, ett' olin puhunut itseni pussiin, ja niin pyysin nyt hädissäni, että hän antais mun tuumata vähäsen. Sill' aikaa istui hän siinä kovasti levottomana ja kiihkeänä ja kauniina, mutta samalla näyttäen onnelliseltakin ja iloiselta, aivan kuin ihminen, jok' on päässyt porottavasta hampaasta. No, minä mietiskelin sinne ja tänne. Kuten jokainen tietää, niin on ihmiselle varsin vaarallista puhua totta, kun on pulassa — siltä ainakin näyttää, vaikk'ei mulla itsellä silloin vielä ollut paljo kokemusta asiassa; mutta tässä erityisessä seikassa näytti minusta nyt siltä, kuin olis ollut parempi, jopa suorastaan viisaampaakin puhua totta kuin valehella. Minä päätin toiste, kun saisin paremmin aikaa, miettiä asiaa tarkemmin; outoahan s'oli ja vastoin kaikkea yleistä tapaa, mutta yhtäkaikki päätin minä, kun päätinkin, puhua suuni puhtaaksi, vaikka se totta maarian tuntui siltä, kuin olis istunut ruutitynnyrin päälle ja sitten pistänyt siihen tulen, nähdäkseen mihin joutuis. Sikspä siis sanoinkin viimein:
"Kuulkaahan, fröökynä Mary Jane, onko teillä jotain ystäviä kappaleen matkaa kaupungista, joiden tykö voisitte mennä ja viipyä siellä kolme neljä päivää?"
"On, on kyllä — Lothropit. Miks sitä kysyt?"
"Kyllä sen saatte sitten tietää. Jos minä nyt sanon, mistä tiedän että neekerit yhtyvät jälleen kahdessa viikossa — vieläpä tässä samassa talossa — ja jos myös todistan että sen tiedän, tahtooko fröökynä silloin heti lähteä noiden Lothropin herrasväen luo ja viipyä siellä neljä päivää?"
"Neljä päivää!" sanoi hän; "vaikkapa koko vuoden!"
"No, hyvä", sanoin mä, "min'en tahdo muuta kuin että fröökynä vakuuttaa sen sanallaan - min' uskon sitä enemmän kuin jos toinen vannois käsi Raamatun päällä." Hän punastui ja hymyili hyvin kauniisti, minun niin sanoessani. "Ja nyt", jatkoin mä, "jos sallitte, suljen mä oven ja panen sen lukkoon."