Ja niin hän meni ottaen mukaansa uuden kuuromykän, ja kuningas nauroi kohti kurkkuaan ja sanoi:
"Taittanut käsivartensa! — s'on hyvin uskottavaa, eiks' niin? — ja hyvin mukavaa myös veijarille, jok'on olevinaan kuuromykkä osaamatta sormipuhetta. Hukanneet kapineensa! S'on myöskin mainiota - ja hyvin keksittyä — mokomissa oloissa!"
Ja sitten hän nauraa tirskui taas; ja niin teki kaikki muutkin, jos lukee pois kolme neljä tai kenties puoli tusinaa. Yks näistä oli se tohtori; toinen oli muuan herrasmies, joka näytti sukkelalta ja nokkelalta ja kantoi kädessään vanhanmuotista natsäkkiä, jok' oli tehty, luullakseni, mattokankaasta. Hän oli vastikään astunut maihin höyrylaivasta ja puhutteli par'aikaa puoliääneensä tohtoria, vilkasten niinkuin tämäkin aina tavan takaa kuninkaaseen ja nyykäyttäen päätänsä vähäsen — s'oli Levi Bell, tuo asianajaja, jok' oli käynyt Louisvillessä. Kolmas oli muuan iso, vahva mies, joka hyvin tarkasti oli kuunnellut kaikkia, mitä tuo uusi vanha herra sanoi, ja nyt yhtä tarkasti kuunteli kuningasta. Kun kuningas oli vetänyt virtensä loppuun, astui tämä mies esiin ja sanoi:
"Kuulkaas nyt — jos ootta Harvey Wilks, milloin tulitte tähän kaupunkiin? Sanokaappas!"
"Päivää ennen hautajaisia, hyvä ystävä", sanoi kuningas.
"Mutta mihin aikaan päivästä?"
"Iltapäivällä — pari tuntia ennen auringonlaskua."
"No, miten tulitte sitten?"
"Minä tulin höyrylaivassa Susan Powell Cincinnatista."
"Vai niin; mutta miten te sitten saatoitta olla tuolla Niemen luona aamulla samana päivänä — veneessä?"