"Et — me ei nähty mitään merkkiä ensinkään."
Nyt syntyi aika meteli, ja joka taholta huudettiin:
"N'on pettureita kaikki tyyni! Kastetaan ne tervaan! Viskataan ne jokeen!" ja niin poispäin. Kaikki huusivat yhteen suuhun ja rähisivät ja elämöivät aivan vimmatusti. Mutta kesken kähäkkää hyppäsi asianajaja pöydälle ja huusi:
"Hyvät herrat — hyvät herrat! Kuulkaahan toki pari sanaa — yks ainoa sana! Mennään ja kaivetaan ylös ruumis, niin saadaan nähdä!"
Se naula veti.
"Hurraa! hurraa!" huudettiin täyttä kurkkua kaikkialta ja rynnättiin samassa ovelle. Mutta tohtori ja asianajaja huusivat:
"Oottakaa! oottakaa! Meidän täytyy ottaa mukaan nuo neljä miestä ja tuo poika! Tarttukaa heitä niskaan!"
"Niin, niin", huusivat he; "ja jos ei löydetä mitään merkkiä, niin lynssataan koko joukko!"
Nyt rupesin mä pelkäämään, sen sanon suoraan. Mutta siit' ei ollut mitään keinoa pakoon. He tarttuivat meitä kaulukseen ja marssittivat meitä eteenpäin, suoraa päätä hautausmaalle, jok' oli parin virstan päässä kaupungista, jokea alaspäin; ja koko kaupunki kokoutui kintereillemme, kun me siinä ravatessamme niin kovasti meluttiin, ja kello oli ainoastaan yheksän illalla.
Kun me kulettiin meidän kortteerimme ohi, rupes minua kaduttamaan, ett' olin lähettänyt Mary Janen pois kaupungista, sillä hän olis nyt — kun olisin saanut hälle pienen viittauksen — juossut ulos ja kertonut ilmotuksestani hälle ja pelastanut minut kuoleman kynsistä. Mutta nyt oli kaikki mennyt päin mäntyyn, ja min' olin pahemmassa pulassa kuin koskaan eläissäni; minun ja kuoleman välillä ei ollut mitään muuta kuin nuo onnettomat merkit karvari vainajan rinnassa. Jos niitä ei löytyis —