Sitten hän istui siinä taas hetken aikaa mumisten ja manaten itsekseen ja alkoi taas uudestaan:
"Eläthän jumaliste herroiksi, sinä. Kas teikaria vain! Oikein sänkykin pitää olla, täkkineen lakanoineen päivineen; ja peili, kuinkas muuten; ja matto lattialla — ja isäs, hän saa, kun saakin, maata sikojen parissa parkkihuoneen seinustalla. Onko koskaan nähty mokomaa lasta? Mutta kyllä minä väännän tuon ylpey'en hampaan ikenistäs, junkkari, tie se! Ja — uskoisko sen? Sanovat sun rikkaakskin. Hä? Hyvä herra. Miten on sen asian laita?"
"S'on valetta."
"Älä möksöttele — muista kelle vastaat siinä. Olen nyt ollut kaks päivää täällä enkä, jumal'avita, kuullut puhuttavan muusta kuin sinun rikkau'estas. Ja tuolla jokivarsilla kierteli sama juttu. Senpätähden juuri tulin tänne. Nyt sinä laitat mulle nuo rahat huomispäivänä. Minä ne tarvitsen. Ymmärrätkös?"
"Mull'ei ole mitään rahoja."
"Sinä valehtelet. Tuo laamanni Thatcher niitä tallentaa. Sinä otat ne häneltä pois ja laitat ne minun haltuuni. Ymmärrätkös? Minä ne tarvitsen."
"Mulla ei ole mitään rahoja, sanon mä. Kysykää laamanni Thatcherilta.
Hän tietää asian."
"No, hyvä. Kyllähän hältä kysyn, ja kun minä sanon: 'maksa pois!' niin on laki luettu. Tie se. Mutta paljoko sull'on taskussas? Anna tänne joka Penni. Minä tarvitsen."
"Mull'ei ole muuta kuin yks dollari, ja minä tarvitsisin —"
"Sinä tarvitsisit?! Mitä pirua se tähän kuuluu?! Anna tänne se heti."