Hän ei mitään sanonut, ensimmältä; hän vain huokaili, ja hetken päästä herkesi hän kaivamasta, ja minä näin, että hän mietiskeli vahvasti. Viimein sanoi hän:
"Ei kannata, Huck; ei tämä mene. Jos me oltais vankeina, niin s'olis toista, sillä silloin meill' olis aikaa kuinka monta vuotta hyvänsä, eikä mitään kiirettä; eikä meidän tarvitsis kaivaa kuin muutama minuuti päivässä, eikä kätemme menis rakoille, ja me voitais sillä viisin jatkaa vuosi toisensa perään ja tehdä kaikki kunnollisesti, niinkuin se työ oikeuden mukaan on tehtävä. Mutta meidän täytyy joutua, aika on täpärällä. Jos me vielä raadetaan yökausi tällä viisin, niin täytyy meidän sitten levätä koko viikon parantaaksemme käsiämme — muuten niistä ei enää olis pitämään kiinni pöytäveitsestä."
"No, mitä me nyt tehdään, Tom?"
"Kuulehan nyt. Eihän s'ole oikein eikä hyvätapaista eikä laillista eikä moraalista, enkä kuolemaksenikaan tahtois että kukaan saa siitä tietää — mutta täss' ei ole muu neuvona; meidän täytyy kaivaa hänet ulos kuokilla ja kuvitella, että n'on veitsiä."
"Kaikkia sinä saivarteletkin, Tom Sawyer", sanoin minä; "no, kuokat ne nyt on jotakin, ja minä puolestani en välitä vähintäkään siitä, onko niiden käyttämisessä tuota moraalia ja laillisuutta vai ei. Jos min' aion varastaa neekerin tai vesimeloonin tai sunnuntaikoulu-kirjan, niin mitä hittoa se asiaan tulee, millä viisin minä ne varastan. Mitä minä haluan on neekerini, tai mitä mä haluan on vesimelooni, tai mitä mä haluan on sunnuntaikoulukirja — ja jos kuokka on paras ja mukavin ase, niin sitä minä myös käytän kaivaakseni ulos tuon neekerin tai vesimeloonin tai sunnuntaikoulu-kirjan; enkä minä jumaliste anna kuollutta rottaa siitä, mitä sinun paraat kirjailiasi minun aseestani ajattelevat."
"No", sanoi hän, "tässä käy nyt laatuun kuokat, mutta kuvittelemalla. Ilman kuvittelemista minä en menis niitä käyttämään, sillä oikea on aina oikeaa ja väärä on väärää, tiiä se. Sinähän kyllä voisit kaivaa Jimin ulos kuokalla ilman kuvittelematta sitä pöytäveitseksi, sillä sin' et tiedä paremmin; mutta se ei käy laatuun mulle, joka tiedän miten pitää olla. Anna mulle veitsi!"
Häll' oli oma veitsi kädessään, mutta mä ojensin hälle minun. Hän viskas sen menemään sanoen:
"Anna mulle veitsi!"
Min' en tiennyt mitä hän meinas, ensimmältä; mutta tuumasin sitten hetken aikaa. Hm, jassoo — aattelin. Kaivelin siinä vähäsen noissa vanhoissa työkaluissa, kunnes sain kynsiini vanhan lapahakun. Sen annoin hälle, ja hän alkoi kaivaa sillä sanomatta sanaakaan.
Aina oli hän tommonen. Täynnään kaikenmoista turhanpäiväistä kunniantuntoa ja kaikenkaltaisia prinsipaaleja.