Seitsemästoista luku.
Aamulla mentiin me tuohon kauppalaan ja ostettiin rotanpyydys, jok' oli tehty rautalangoista, ja tultuamme kotiin, aukasimme me paraimman rotanreiän kellarissa; ja kvartin tunnin päästä oli meillä viistoista pulskaa rottaa. Ja me panimme pyydyksen rottineen päivineen varmaan paikkaan, nimittäin Sally tädin sängyn alle. Mutta meidän ollessamme poissa pyydystämässä hämähäkkiä, löysi pieni Thomas Franklin Benjamin Jefferson Alexander Phelps rotanpyydyksen ja avasi sen, nähdäkseen tahtoisivatko ne juosta ulos, ja sen ne tekivät; ja Sally täti tuli sisään, ja meidän tullessamme takasin, seisoi hän sängyssä ja huutaa kirkui kohti kurkkuaan, ja rotat panivat parastansa huvitellakseen häntä. Hän pölytti meitä molempia luudalla, ja sitten meni meiltä koko kaks tuntia saadaksemme viis-, kuustoista uutta rottaa, ja ne päälle päätteeks ei läheskään olleet niin pulskaa ja tyylikästä rotua kuin nuo ensimmäiset, jotka olit menneet meiltä hukkaan tuon kihokynsisen poikakakaran tähden ja olisit pitäneet paikkansa missä kotieläin-näyttelyssä hyvänsä.
No, me kokosimme hyvinlajitellun varaston hämähäkkiä ja koppakuoriaisia ja lehtimatoja ja vähän kutakin; ja olimme saada ampiaispesänkin, mutt' emme saaneet. Ampiaiset olivat kotona. Me ei tahdottu luopua yrityksestä, vaan tuumasimme väsyttää heidät uuvuksiin, mutta sen sijaan väsyttivät he meidät. Sitten voideltiin me haavapaikkamme siirapilla, ja tultiin vähitellen toimeen jotakuinkin, vaikka meidän oli vähän paha istua. Ja sitten pyydystettiin me myös pari tusinaa tarhakäärmeitä ja vaskikäärmeitä ja pistettiin ne yhteen säkkiin, jonka me kätkimme huoneeseemme, ja siihen aikaan oli jo illallisaika, ja me mentiin syömään, iloisina mielessämme niin kunnollisen päivätyön jälkeen. Mutta tultuamme takasin, ei ollut hännänpäätäkään mistään käärmeestä tallella; m'olimme sitoneet säkinsuun huonosti kiinni, ja ne pedot olivat joka sorkka korjanneet luunsa. Mitään suurempaa vahinkoa ei kuitenkaan ollut tapahtunut, sillä synti olis sanoa, että siinä talossa oli mitään tuntuvampaa puutetta käärmeistä siihen aikaan. Niitä nähtiin liiankin usein viskautuvan alas kattoparruista ja mistä milloinkin, ja enimmäkseen kukertuivat ne nurin niskoin talrikeillemme tai niskoihimme juur silloin, kun niitä ei olis tarvittu. N'oli oikein sieviä käärmeitä, juomuselkäisiä, ja niiss' ei ollut mitään pahaa, mutta Sally täti ei pitänyt siitä seikasta mitään lukua; hän halveksi kaikkia käärmeitä, mitä sorttia ne ikinä olitkin, eikä voinut niitä kärsiä, ja niinpian kuin joku niistä tuli luistaen alas hänen päällensä, jätti hän sikseen kaikki mitä teki ja juoksi pakoon. En ole koskaan nähnyt mokomaa ihmistä. Ja aina hän huusi sitten, niin ett' olis luullut sen kuuluvan Jerikoon. Häntä ei olis saanut koskemaan niihin, ei pihdilläkään. Ja jos hän kääntyi sängyssään ja huomasi siinä yhdenkään käärmeen, niin ryntäs hän ylös ja kiljahti niin, ett' olis luullut tulipalon syttyneen. Hän pelotti silloin ukkoakin niin, että mies parka sanoi miltei toivovansa, ett'ei Jumala olis luonut mitään käärmeitä. Eikä siinä kylliksi; vaan sittenkin, kun jo jokikinen käärme oli tullut pois talosta, koko viikko sitten, ei Sally täti saattanut niitä unohtaa; kun hän istui jotakin tuumaten, niin ei tarvinnut muuta kuin vähän kutkuttaa häntä höyhenellä niskaan — heti hän syöksähti ylös huutaen pahanpäiväisesti. S'oli todellakin lystillistä. Mutta Tom sanoi, että vaimoväki aina on tuommosta. N'oli luotu senkaltaisiksi, Jumala ties minkä tähden — sanoi hän.
No, mutta vähitellen saatiin me sitten viimeisetkin eläimet sinne Jimin tupaan, ja siell' oli niin turkkasen hauskaa ja kodikasta, kun ne kaikki, hänen ruvetessaan soittamaan, tulivat parveillen paikoiltansa ja karkasit hänen päälleen. Vähän ikävää vain oli, että Jim ei oikein pitänyt hämähäkeistä eikä hämähäkit hänestä; ne väijyivät häntä alinomaa ja tekivät hälle kaikellaista kiusaa. Ja hän sanoi myös, että tahko ja rotat ja käärmeet veivät niin paljon tilaa sängyssä, että hälle itselleen tuskin jäi mitään makuusijaa ollenkaan; ja jos toisinaan jäikin, niin hän mukamas ei saanut nukkua, kun heidän keskuselämänsä oli niin peevelin vilkasta; ja s'oli vilkasta alinomaa, öin ja päivin, sanoi hän, koska ne eivät koskaan nukkuneet yhellä kertaa, vaan vuorotellen, niin että kun käärmeet nukkui, olit rotat kannella, ja kun rotat panit pitkälleen, tulivat käärmeet vahtiin; ja sillä viisin oli hällä aina seurakunta allaan sängyssä ja pahasti hänen tiellään, miten ikinä hän kääntyikin vääntyikin, samalla kun toinen seurakunta piti sirkkusta hänen päällään; ja jos hän nousi hakemaan muuta paikkaa itselleen, niin pitivät hämähäkit varansa ja ivasivat häntä. Hän sanoi, että jos hän vain kerta maailmassa pääsis ulos, niin ei hän ikinä enää rupeis vangiksi, "vaikka maksettais palakkaa."
Kolmannen viikon lopussa oli kaikki tyyni jotakuinkin reilassa. Olimme hyvissä ajoin lähettäneet paidan sinne piirakassa, ja joka kerta kun joku rotta puri Jimiä, oli hän varuillaan ja piirteli pikkusen päiväkirjaansa niin kauvan kuin verimuste oli tuoretta; kynät oli valmiina ja kirjotukset hakattu tahkoon; sängynjalka oli sahattu poikki, ja m'oltiin syöty sahajauhot, ja me saatiin niistä ankarat pistokset vatsaan. Me luultiin, että me kuoltais siihen paikkaan, mutta me ei kuoltu. En oo koskaan nähnyt sahajauhoja, jotk' olis olleet niin hitaita sulamaan; ja samaa sanoi Tom. Niin no, työt oli viimeinkin tehty, kuten sanoin. Ukko Phelps oli kirjottanut pariin kertaan tuonne plantaasiin Orleansin alapuolelle, että he tulisit noutamaan karkuneekeriään, mutta hän ei ollut vieläkään saanut mitään vastausta — siitä syystä, että semmosta plantaasia ei ollut olemassa; ja nyt hän uhkas ilmottaa hänestä St. Louisin ja New-Orleansin sanomalehdissä; ja kun hän mainitsi St. Louisia, tunsin minä kylmiä väristyksiä pitkin selkäpiitäni, ja minä näin, että meiltä rupes aika käymään täpärälle. Mutta Tom sanoi, että nyt täytyi jo ryhtyä nimettömiin kirjeisiin.
"Mihin?" kysyin minä.
"Nimettömiin kirjeisiin", sanoi hän; "ekkö sä ymmärrä? Niissähän varotetaan ihmisiä onnettomuuksista, jotka heitä uhkaa. Toisinaan tehdään se yhellä tavalla, toisinaan toisella. Mutta aina pitää olla joku, joka vakoilee vankia ja kantelee linnanpäällikölle. Kun Ludvig Kuudestoista aikoi karata Tulliriioista, oli siellä eräs piika, joka kanteli hänen päällensä. S'on varsin hyvä tapa, ja niin on nimettömät kirjeet myös. Käytetään me kumpastakin. Ja sitä ruukataan myös, että vangin äiti vaihtaa vaatteita hänen kanssaan ja jääpi vankeuteen, kun vanki puolestaan pujahtaa tiehensä äitinsä vaatteissa. Tehdään me nyt sekin."
"Mutta kuules, Tom", sanoin minä, "miks meidän pitäis varoittaa heitä onnettomuuksista, jotka heitä mukamas uhkaa? Olkoot varuillaan itse — sehän on heidän asiansa."
"Niin, mutta siihen ei oo luottamista, että he sen, tekevät. N'on täällä niin pölkkypäisiä, ett'eivät pidä lukua mistään. No, sinä saat nyt olla piikana; saat hiipiä sisään tuon mulattitytön luo yöllä, hänen nukkuessaan, ja varastaa hänen leninkinsä."
"Mutta, Tom, siitä syntyy kaiketikin aika melu aamulla, sillä hällä kai ei ole muuta kuin se ainoa leninki."