Mull' oli aika lailla nälkä, mutta nyt ei käynyt mennä tekemään ruokatulta; olisivat heti nähneet savun. Sain istua siinä katsomassa kanoonan-savua ja kuulemassa pamauksia. Joki oli siltä kohdalta hyvin leveä, ja sit'on aina turkkasen mieluisa katsella mokomana makeana kesäaamuna, kun aurinko paistaa; ja mull'olis ollut oikein hauska istua siinä katselemassa, kun he pyydystelit jäännöksiäni joen pohjasta, kunhan mulla vain olis ollut jotain syötävää. No, mutta satuimpa siinä sitten yht'äkkiä muistamaan, että aina, kun joku on hukkunut, pistetään vähän elohopeaa muutamiin junttapulliin ja annetaan niiden uida virran mukana; jolloin ne pysähtyvät siihen paikkaan, jossa hukkunut luuranko makaa. Nyt menen minä väijymään, tuumasin mä, ja jos joku tuommonen pulla tulee minua hakemaan, niin minä vastaan siitä, että se osuu oikeaan paikkaan. Muutin saaren toiselle rannalle, sille, joka antoi Illinoisin puolelle, koettamaan onneani. Ja mitäs ollakkaan! Siinä tuli totta maarian muhkea junttapulla tanssien veden päällä, ja minä heti sitä tavottelemaan pitkällä kepillä, mutta mun jalkani luiskahti ja kakku karkasi tiehensä. Minä olin tietysti tällännyt itseni paikkaan, jossa virta juoksi lähinnä rantaa; niin viisas toki olin. No, yht'äkkiä tuli siinä toinen pehmeä pulla purjehtien, ja sillä kertaa onnistuin. Otin pois tulpan ja puistin pois pienen elohopeapallon ja iskin hampaani pullaan. Se oli oikein herrasväen junttapullaa, eikä mitään prostoita.
Minä voin paksusti kuin provasti, istuessani siinä lehdikossa kaatuneen puun päällä mukeltaen makosta leipää ja katsellen lossivenettä, jossa niin hartaasti minua naarattiin. Ja silloin pisti myös päähäni hyvä aatos. Tulin näet tuumaamaan, että leskirouva Douglas tai pitäjän pastori tai joku muu jumalinen ihminen oli rukoillut, että tämä junttapulla osuisi juur siihen paikkaan, jossa minä olin, ja sen se nyt oli tehnytkin, totta totisesti. Niin että tuosta rukoilemisesta sittenkin mahtaa lähteä jotain. Mutta niin on varmaankin laita ainoastaan jos siihen rupee joku paremman-puoleinen ihminen, niinkuin esimerkiksi pastori tai leskirouva; minulle se ei luonnista, sen olen nähnyt, eikä arvattavasti minun kaltaisilleni.
Sytytin piippuni ja vetelin savuja hyvän aikaa ja odottelin. Lossivene liukui eteenpäin virran kanssa, ja minä laskin että voisin nähdä ketä kaikkia siinä oli, kun se tulisi sille kohdalle, josta olin onkinut junttapullan. Kun se siis nyt oli uinut kappaleen matkaa alas minuun päin, sammutin minä piippuni ja menin aivan lähelle sitä paikkaa, jost'olin kaapannut leipäpullan. Siinä panin pitkälleni paksun haarapuun taakse rannassa. Puun haarasta voin kurkistaa läpi.
No, lossivene tuli keikkuen yhä lähemmäs, ja koht'ikään oli se niin likellä, että olisivat voineet pistää ulos lankun ja astua rantaan, jos halutti. Siin'oli väkeä, että vilisi. Isä ukko ja laamanni Thatcher ja pikku Bessie Thatcher ja Jo Harper ja Tom Sawyer ja hänen vanha tätinsä Polly, ja Sid ja Mary ja koko joukko muita. Kaikki he puhuivat murhasta; mutta yhtäkkiä puuttui katteini puheeseen ja sanoi:
"Tähystäkää tarkasti siellä! Virta käy tässä lähinnä rantaa, ja hän on saattanut tarttua pajupensaisiin jossakin. Niin ainakin toivon."
Minä puolestani en sitä toivonut. Mutta he tukkivat kaikki sille puolen, kallistuivat yli reilingin, melkein vasten naamaani, ja tuijottivat veteen voimiensa takaa. Minä voin nähdä heidät vaikka kuinka selvästi, mutta he eivät voineet nähdä minua. Silloin huutaa katteini:
"Varokaa!" — No, sen sakramenskattu! Kanoona laukesi mulle vasten pläsiä mokomalla ukkospilvellä, että minä menin sokeaksi savusta ja kuuroksi pamauksesta ja luulin olevani aivan mennyttä kalua. Jos vain olisivat arvanneet ladata kuulalla, niin olisivat pitkittä mutkitta saaneet siinä samassa mitä etsivät, nimittäin minun luurankoni. No, pian huomasin kuitenkin, tultuani tolkuilleni taas, ett'ei mulle todenteolla ollut mitään vahinkoa tullut. Lossivene luisti poispäin ja katosi näkyvistäni saaren alaniemekkeen taakse. Kuulin pamauksia silloin tällöin noin tunnin ajan vielä, mutta sitten ne taukosivat. Kuljettuaan ympäri koko saaren, joka oli kolme virstaa pitkä, näkyivät naaraajat väsyneen ja laskivat maalle Missourin puolella ja pötkivät kotiinsa.
No, nyt ei mulla enää ollut mitään hätää. Eihän tämän perästä kukaan huolis ajaa minua takaa. Minä kannoin kaikki kauskuni ylös kanootista ja laitoin itselleni oikein pulskan leiripaikan paksuimpaan metsään. Tekasin vilteistäni jonkinmoisen teltan sateensuojaksi tavaroilleni. Sitten istuin onkimaan ja sain kissakalan ja avasin sen sahallani, ja illan puoleen laitoin nuotiotulen ja paistoin kalan. Syötyäni panin sitten ulos pari koukkua saadakseni vähän kalaa aamuksikin.
Pimeän tullen istuin nuotioni ääreen polttelemaan, ja s'oli hyvin hauskaa. Mutta hetken päästä rupes kuitenkin tuntumaan hiukan ikävältä, ja niinpä menin istumaan rantaan ja kuultelin virran virinää ja laskin tähtiä taivaslaella ja ajopuita ja tukkia joessa, ja sitten menin takasin ja panin maata. Se on sittenkin paras konsti, kun on ikävä, sillä silloin unohtuu pian koko tämä matoinen maailma.
No, mutta sillä viisin meni kolme päivää ja yötä. Mutta neljäntenä päivänä sitten lähdin tutkimusretkelle yltympäri saartani. Olihan se, näettekös, minun saareni, ja minä tahdoin tietää mitä kaikkia siellä olis. Löysin aika lujasti mansikoita, kypsiä ja priima tavaraa, ja koko paljon vaaramia, jopa kirsimarjojakin, puolikypsiä, ja metsärypäleitä, jotka vasta kävivät nuppuun. Ne tulisivat mulle vielä hyvään tarpeeseen, aattelin mä.