Me löysimme vielä vanhan tinalyhdyn ja varrettoman lihaveitsen ja uuden kaksteräisen puukon ja vähän talikynttilöitä ja kynttilänjalan tinasta ja tinapikarin ja vanhan sänkypeiton ja pussin, joss'oli lankaa, silmäneuloja ja vaksia ja nuppineuloja. Ja sitte vielä kirveen ja vähän nauloja ja pitkän-siiman koukkuineen ja kääryn pukinnahkoja ja koiran kaulavyön ja hevosenkengän ja muutamia tyhjiä lääkepulloja; ja juur kun me oltiin menossa, löysin minä varsin hyvän kamman ja Jim vanhan viulunjousen ja puujalan. Siinä ei ollut remeliä, mutta muuten s'oli hyvä jalka, vaikka liian pitkä mulle ja liian lyhyt Jimille, ja me ei löydetty sen paria, vaikka haimme joka paikasta.
Niinkuin näette, oli meidän saaliimme siis sinä siunattuna aamuna ylimalkain hyvin runsas. Kun me oltiin poislähössä, venyttiin me jo puoli virstaa saaren alapuolella, ja silloin oli jo melkein valoisa päivä, niin että minä annoin Jimin panna maata kanootin pohjalle ja viskasin hänen päällensä sänkypeiton; sillä jos hän olis istunut naama paljaana veneessä, olis kuka hyvänsä tuntenut hänet neekeriksi ja meidän hauska elämämme kenties ollut lopussa. Minä meloin Illinoisin puolelle, ja sitä tehdessäni ajoi meitä virta kappaleen matkaa alaspäin. Mutta sitten pääsin suvantoon rannassa ja hiivin siinä varovaisesti eteenpäin. En nähnyt yhtään ihmistä, ja me tultiin ihka eheänä kotiin.
Kymmenes luku.
Syötyämme aamiaista, rupesin minä pakisemaan tuosta kuolleesta miehestä ja mietiskelemään miten hän oli tullut murhatuksi ja jätetyksi tuolla viisin tuuliajolle; mutta Jimiä ei maittanut mikään pakina asiasta. Hän sanoi että se tuottaa pahaa lykkyä, kun puhutaan kuolleista; ja sitä paitsi voi pistää heidän päähänsä tulla kummittelemaan, sanoi hän; ja erittäinkin on ruumiilla, jok'ei ole tullut haudatuksi, suuri taipumus kummittelemaan — paljon enemmän kuin sillä, jok'on saanut kunniallisen hautauksen ja voi paksusti. Niin meinasi Jim, ja se oli minunkin mielestäni hyvin uskottavaa. Senpätähden en hiiskunutkaan enää mitään; mutta min'en voinut olla asiaa ajattelematta, ja minä tuumasin sinne ja tänne, kuka tuon raukan oli ampunut ja mitä varten s'oli tehty.
No, mutta sitten me syynättiin saaliimme ja nuuskittiin kaikki taskut vaatteista. Ja mitäs ollakkaan! Viimein löytyi, kun löytyikin, koko kahdeksan dollaria hopeassa vanhan palttoon vuorista, johon ne oli ommeltu. Jim sanoi että talonväki tuossa talossa varmaankin oli varastanut tuon nutun, sillä jos he olisivat tienneet että siin'oli rahaa, eivät olis sitä jättäneet sillä viisin. Minä arvelin, että palttoo kenties oli ollut tuon murhatun oma, mutta Jim ei ollut kuulevinaan sillä korvalla. Silloin sanoin minä:
"Sinä puhut alinomaa onnettomuudesta ja pahoista merkeistä; mutta aatteleppas mitä sinä sanoit toispäivänä, kun minä tulin kotiin tuo käärmeennahka kädessäni, jonk'olin löytänyt vuorenharjulta. Sinähän sopotit, ett'oli mitä onnettominta maailmassa koskea käärmeennahkaan käsillään. No, mitenkäs kävi sen kovan onnen? Täss'on meillä nyt kaikki nämä tavarat ja kahdeksan dollaria kaupan päälle. Minä puolestani soisin, että meill'olis senkaltainen paha lykky jok'ikinen päivä."
"Älä huua 'hoi' ennenkus oot ojan yli, poikaseni. Lopussa kiitos seisoo, poikaseni. Se tulloo vielä. Muista mitä mä sanon — se tulloo vielä."
Ja se tulikin. S'oli tiistaipäivä, kun me puhuttiin asiasta. No, perjantaina sitten iltapäivällä maattiin me ruohossa vuoren harjalla, ja meiltä loppui tupakka. Minä menin luolaan noutamaan uutta ja näin siellä ihmeekseni kalkkakäärmeen. Minä löin sen kuoliaaksi kepillä ja panin sen sitten pahusillani Jimin makuuviltin päälle, luonnolliseen tällinkiin, niin että se näytti elävältä; siitä syntyis vähän kuria Jimin maata mennessä. No, illan tullen olin unohtanut koko käärmejutun, ja kun Jim paiskautui viltilleen samassa kun minä vedin valkeaa, oli kalkkakäärmeen kumppali paikalla ja puri häntä.
Hän syöksähti tietysti hurjasti huutaen ylös, ja heti kun olin saanut kynttilän syttymään, oli tuo liettävä itikka käppyrässä taas ja valmiina uuteen hyökkäykseen. Tuossa paikassa iskin minä sitä kepilläni, että se kuoli, ja Jim tempasi isä ukkoni viinaleilin ja kaasi kurkkuunsa viinaa kuin vettä; sillä viina kuolettaa käärmeenmyrkyn, kuten tiedätten. Hän oli avojaloin, ja käärme oli purrut häntä kantapäähän. S'oli kaikki minun syyni, kun mä hölmö en muistanut että mihin ikinä paneekin tapetun kalkkakäärmeen, sen kumppali aina tulee ja menee käppyrään sen viereen. Jim sanoi mulle, että mun piti hakata itikalta pää poikki ja heittää se menemään ja sitten nylkeä ruumis ja paistaa siitä palanen. Sen tein, ja hän söi sen suuhunsa sanoen, että se auttais hänen paranemistaan. Myöskin piti minun repiä kalkka irti ja sitoa se hänen nilkkansa ympäri; s'oli sekin hyvä konsti, sanoi hän. Sitten luiskahin mä ulos ja lennätin käärmeet kauvas pensaikkoon; enkä totta puhuakseni juuri toivonut, että Jim sais tietää mikä osa mulla oli ollut tässä leikissä.
Jim, hän imi ja imi vain viinaleiliä minkä jaksoi, ja tuon tuostakin tuli hän ikääskuin vähän hulluksi ja hyppeli ympäri ja ulvoi, mutta taas vähän toinnuttuaan kävi hän jälleen isäni leilin kimppuun. Hänen jalkansa ja säärensä ajettui pahanpäiväisen paksuksi, mutta sitten hän yhtäkkiä oli sikapäissään ja nukkui ja näkyi pian voivan aika paksusti. Mutta mitä minuun tulee, niin ottelisin minä ennen jättiläiskäärmeenkin kanssa kuin vaarin viinaleilin.