"No, sittenhän ei voi pyytää että kissa puhus niinku ihiminen. No, onko kenties lehemä sitte ihiminen — vai onko se kenties kissa?"
"No, ei suinkaan, ei kumpaakaan."
"No, sittehän ei liion voi pyytää että se puhus niinku ne. Mutta kuules nyt, onko Franskalainen ihiminen?"
"On kaiketikkin."
"No hyvä. Mutta sanoppas nyt, miks helev—ssä hän ei myöski voi puhua niinku ihiminen? Vastaa sinä siihen."
Minä näin ett'ei maksanut vaivaa kiistellä hänen kanssaan sen pitemmältä. Neekerin kanssa ei totta maarian pääse mihinkään. Sikspä vaikenin minä.
Viidestoista luku.
Me ruvettiin nyt meinaamaan, että me ainakin kolmessa yössä kerettäisiin Cairoon, tuohon kaupunkiin Illinoisin perukassa, jossa Ohio joki laskee Missisippiin ja johon me oikeastaan ponnistettiin. Siellä aiottiin me myydä lauttamme ja nousta höyrylaivaan ja matkustaa Ohioa ylöspäin vapaisiin Valtioihin, joissa ei neekeriorjuutta ollut ja me voitais elää herroiksi.
No, toisena yönä tuli paksu sumu, ja me aiottiin mennä maihin johonkin saareen, sillä senkaltaisessa sumussa on melkein mahdoton kulkea. Minä siis melosin kanootia edeltäpäin, kiinnittääkseni lautan kokkanuoran lähimmän saaren rantaan; mutta tuohon tultuani ei siinä ollut muuta kuin pieniä, heikkoja vaivaispensaita, joihin voisin sitoa nuoran. No, kiinnitinhän sen sentään paksuimpaan pensaanrunkoon, mutta sillä paikalla oli kova virta, ja lautta tuli ajaen semmoista vauhtia, että se repi irti koko pensaan juurineen päivineen ja ajoi tiehensä aika kyytiä. Sumu oli paksua kuin puuro, ja mun rintaani ahdisti niin, että puoleen minuutiin en päässyt paikaltani - ja sitten ei lauttaa enää ollut näkyvissä; siinä tuskin näki kymmentä kyynärää eteensä. Minä hyppäsin kanootiin ja sänttäsin sen perään ja tartuin melaan ja panin sen lehden pyyhkäisemään. Mutta ainoastaan kanootin perä liikkui, vääntyen vasempaan ja oikeaan. Siinä tulisessa kiireessä olin kokonaan unohtanut, ett' alus oli keulasta kiinni rannassa. Juoksin ylös ja koetin sen päästää, mutta minua puistutti niin ja käteni vapisi niin, että siinä meni hyvän aikaa ennenkun sain nuoran irti. Hiki otsassa lähdin kiireimmän kautta matkaan, saavuttaakseni lautan. Ja kaikki meni joltisestikin niinkauvan kuin rantaa piisasi, mutta koko saari oli tuskin kuuttakymmentä kyynärää pitkä, ja samassa hetkessä, kuin pyörähin alimman niemen ohi, sukelsin suorastaan tuohon paksuun valkoseen sumuun enkä silloin enää tietänyt, enemmän kuin eksynyt pässi, miss'olin tai mihin joutuisin.
Eihän ollut siinä viisasta ruveta melomaan; olisin voinut puskea kiveen tai luotoon tai mihin hyvänsä. Istuin sentähden rauhassa ja annoin kanootin vieriä virran mukana, vaikka s'on turkkasen vaikea pitää käsiään rauhassa mokomassa tilassa. Minä hoilasin pariin kertaan ja kuuntelin. Hyvin kaukaa kuuluikin joku ääni vastaavan, vaikka heikosti, ja paikalla palasi rohkeus rintaani, joka jo oli ikääskuin vähän riutunut. Rupesin taas melomaan sinneppäin, ja sitten kuuntelin uudestaan hyvin tarkasti. Se kuului nytkin, ja minä huomasin joutuneeni vähän suunnasta syrjään, liian paljon oikealle. Hetken päästä, kun se taas kuului, olin liiaksi vasemmalla siitä — ja päälle päätteeks minä en sitä myöskään ollut lähestynyt, kun näet alinomaa kulin väärään, milloin toisaalle, milloin toisaalle, ja se sitä vastoin ajoi suoraan eteenpäin.