Seuraavana sunnuntaina me kaikki mentiin ratsahin kirkkoon, johon oli noin neljä virstaa. Miehillä, jopa Buckillakin, oli pyssyt muassa, ja he ottivat ne sisään kirkkoon ja pitivät niitä kaiken aikaa polviensa välissä. Shepherdsonnit tekivät samoin. Saarna oli kovin ikävää — pitkäpiimäistä "veljellistä rakkautta" ja muuta roskaa alusta loppuun; mutta kaikki muut sanoivat, että s'oli hyvin kaunis saarna, ja kotiin mennessä puhuivat he siitä pitkin matkaa. Heill' oli jos jotakin sanomista uskosta ja hyvistä töistä ja armovaalista ja kaikellaisista "välikappaleista" ja jumala ties mistä, niin että mulla ei vielä koskaan ole ollut niin surkean kuivaa sunnuntaita.
Päivällisten jälkeen nukahtivat he kaikki tyyni hetken aikaa, muutamat nojatuoleissaan, toiset huoneissaan, ja s'oli joteskin ikävää. Buck koiransa kanssa makas pitkällään päivänpaisteessa nurmella ja nukkui friskisti; ja niinpä minäkin menin ylös huoneeseemme levähtääkseni vähäsen. Mutta se sulonen fröökynä Sofia seisoi huoneensa ovessa, joka oli meidän ovemme vieressä, ja hän otti minut sisään kanssaan ja painoi oven kiinni hyvin hiljaa, ja sitten hän kysyi, pidinkö minä hänestä mukamas. Kyllä, oikein kovasti, vastasin minä; ja sitten hän kysyi, tahtoisinko tehdä jotakin hänelle mieliksi enkä sitten siitä hiiskua mitään kellekkään. Minä tietysti olin heti valmis. Sitten hän sanoi unohtaneensa Uuden Testamenttinsa kirkkoon, samaan penkkiin, jossa he olit istuneet, kahden muun kirjan väliin; ja tahdoinko minä nyt, kysyi hän, olla niin kiltti ja pujahtaa ulos kenenkään huomaamatta ja mennä sinne ja tuoda hänen kirjansa kertomatta siitä kellekkään? Sanoin heti lähteväni. Ja tuossa paikassa luiskahin ulos ja lippasin tietä pitkin kirkolle. S'oli auki, ja siell'ei ollut ainoatakaan ihmistä, muuta kuin pari sikaa, sillä siat rakastavat kovasti poljettuja savilattioita kesän aikaan, niillä kun on niin viileä oljennella. Minun huomatakseni niin käyvät ihmiset kirkossa enimmäkseen vain kun heidän on pakko; mutta sikojen laita on toisin.
No, minä aattelin itsekseni, että tähän mahtaa olla koira haudattu — eihän mikään tyttö ole tommosessa touhussa yksistään yhen Uuden Testamentin takia. Minä ravistelin vähäsen kirjaa, ja mitäs ollakkaan! siitä putosi paperipalanen, johon oli kirjotettu "Puoli kolme" lyijykynällä. Sitten tarkastelin koko kirjan, mutta mitään enempää ei siitä lähtenyt. Tuosta paperipalasesta en tullut hullua viisaammaksi, jonka tähden pistin sen takasin kirjaan, ja kun tulin kotia, seisoi Sofia fröökynä yhä ovessaan minua odottamassa. Hän veti minut sisään kamariinsa ja lukitsi oven; ja sitten hän nuuski läpi kirjan kunnes löysi paperipalan, ja luettuaan mitä siinä seisoi, näytti hän turkkasen iloseita; ja ennenkun ennätin aatellakkaan, kiepasi hän käsivartensa vyötäisilleni ja oikein pusersi minua ja sanoi, että minä mukamas olin kaikkein paras poika maailmassa ja ett'en varmaankaan mitään hiiskuisi kellekkään. Hän oli kovin punanen kasvoiltaan ja hänen silmänsä liekehtivät, ja hän oli hirveän kaunis. Olinhan vähän ällistyksissäni, mutta saatuani hetkisen hengähtää, kysyin hältä mikä paperi se oli, ja silloin hän kysyi, olinko mukamas lukenut mitä siinä seisoi, ja minä sanoin "en", ja silloin taas hän kysyi, osasinko mukamas lukea kirjotusta, ja minä sanoin taas "en, muuta kuin vähän isoja kirjaimia", ja silloin hän sanoi, että se mukamas vain oli kirjamerkki ja että minä nyt voin mennä ulos leikkimään.
Astelin alas joelle päin, mietiskellen tuota asiaa, ja silloin huomasin hetken päästä, että passaaja-neekerini seurasi jälestäni. Päästyämme talon näkyvistä, katsoi hän vähän taakseen ja ympärilleen ja tuli sitten juosten tyköni ja sanoi:
"Herra Joggi, jos hän tulloo alas tonne rämehelle, niin saa hän nähärä koko parven vesikäärmehiä."
Tuohan oli kummallista, tuumasin; hän puhui noista käärmeistä jo eilen.
Pitäishän hänen tietää, ett'ei kukaan siksi tykkää vesikäärmeistä, että
lähtis niitä asian alkain pyydystämään. Mitä hän oikeastaan meinaa? —
Minä sanoin:
"No, olkoon menneeksi Käyhän eeltä!"
Seurasin häntä hyvän matkaa; sitten hän ryntäsi rämeelle, ja me kahlattiin siinä eteenpäin toista virstaa ja vajottiin sääriä myöten liejuun. Viimein tultiin me ikäänkuin pieneen saareen, joss' oli kuivaa ja kasvoi puita ja pensaita ja köynnöksiä tiheässä. Silloin sanoi hän:
"Kas niin, herra Joggi, nyt hän vain astelee suoraan eteenpäin, vain muutaman askeleen, niin hän näkkee missä ne on. Min'oon ne jo nähäny, min'en ennää huoli niitä nähärä."
Samassa hän pyörähti syrjään ja katosi puiden väliin, ett'en häntä enää nähnyt. No, minä kulin sinneppäin ja tulin pian pienelle avonaiselle paikalle, jok'ei ollut tavallista makuuhuonetta isompi ja jota kaikilta puolin ympäröi köynnöskasvit, ja siellä makasi muuan mies nukkuen — ja totta maarian! s'oli vanha Jimini!