No, eihän; sen hekin myönsivät. Mutta pitihän minun jollakin kurin selittää seikat; senpä tähden sanoin:

"Meillä oli koti Pike County'ssa, Missourissa, josta minä olen syntysin, mutta he kuolivat kaikki, pait isä ja minä ja pieni veljeni Ike. Silloin arveli isä paraaksi että me kaikki lähdettäis Ben sedän luo, jolla on pieni palstatila joen rannalla, noin viiskymmentä virstaa Orleansin alapuolella. Isä oli köyhemmällä puolella, ja velkojakin hällä oli, niin että kun kaikki oli maksettu, meille ei jäänyt muuta kuin kuustoista dollaria ja neekerimme, tuo Jim tuossa. Se tietysti ei piisannut meille höyrylaivapiletteihin kahden tuhannen virstan matkaa varten, vaikka me vain oltais kulettu kannella. No, mutta kun jokivesi nousi, sai isä kaikeks onneksi kynsiinsä tämän lautan, joka tuli ajaen alaspäin; ja me tuumattiin että me sillä päästäis Orleansiin. Mutta isän onni petti pian. Eräänä yönä törmäsi, näettekös, muuan höyrylaiva lautannurkkaan, ja me kaikki jouduttiin laivan rattaiden alle; Jim ja minä päästiin kuitenkin ylös, mutta isä oli päissään sin' yönä ja Ike oli ainoastaan neljän vuoden vanha, ja he hukkuivat molemmat. No, muutamina päivinä sen jälkeen oli meillä sitten sen seitsemän solkkausta, sillä ihmisiä tuli alinomaan soutaen lautallemme, ja he tahtoivat viedä multa Jimin väittäen häntä karkuneekeriksi. Senpä tähden päätettiin me matkustella yksistään öisin ja levätä piilosa päivin; ja nyt saadaankin me heiltä rauhaa."

Herttua sanoi:

"Jättäkää se asia mulle; minä kyllä keksin jonkun juonen, niin että voidaan matkustaa päivinkin, jos lystää. Kunhan nyt vähä saan tuumata asiaa — kyllä siitä seikasta selvitään. Mutta tänä pänä ei vielä huolita pitää mitään kiirettä; tuo kaupunki tuolla, nähkääs — ei huolita sivuuttaa sitä päivän aikana; se kenties ei olis meille terveellistä, hyvät herrat."

Yön puoleen näytti siltä, kuin tulis sade: taivaalla salamoitsi jo, ja puiden lehdet rupesit väräjämään — rajuilma oli kenties tulossa. Herttua ja kuningas alkoivat tarkastella mökkiämme, saadakseen mukavat makuusijat itselleen. No, minun vuoteeni oli ruisoljista ja siis parempi kuin Jimin, jok'oli sattunut saamaan ohraoljet, joissa aina on paljo akanoita, ja nämä pistävät pahanpäiväisesti, jota paitse näiden seutujen ohraoljet kahisee niin riivatusta, kuin makais kuivissa haavanlehdissä, niinett'ei tahdo saada unta. Herttua aikoi nyt ottaa minun makuusijani, mutta kuningas rupesi vetomaan korkeampaan arvoonsa ja sanoi vaativansa ruisolkivuoteen; herttualle kyllä kelpais ohraoljetkin mukamas.

Jim ja minä pelättiin jo, että nyt nousis aika aatelis-meteli heidän välillään tästä olki-asiasta, mutta kaikeksi onneksi sanoi herttua huoahtaen raskaasti:

"No niin, minun kohtaloni on, että minut alinomaa tallaa lokaan sorron rautainen kantapää. Kova onni on murtanut sieluni, joka kerran oli niin voimakas. Minä alistun, s'on kohtaloni. Olen yksinäni maailmassa — antakaa minun kärsiä; minä sen kestän."

Me lähdettiin matkaan täyden pimeän tultua. Kuningas sanoi että meidän pitäis seilata pitkin keskimmäistä virranjuovaa eikä sytyttää lyhtyämme ennenkun oltais hyvän matkaa kaupungin alapuolella. No, hetken päästä tuli näkyviin pieni ryhmä valopilkkuja — s'oli kaupunki, nähkääs — ja me luistettiin ohi noin virstan päässä siitä. Tultuamme noin puolitoista virstaa siitä alaspäin, sytytimme lyhtymme; ja noin kymmenen aikaan alkoi sataa ja tuulla ja jyristä ja salamoida taivaan täydeltä. Ja kuningas sanoi, että me molemmat saatais olla vahtina kunnes raju-ilma lakkais; ja sen sanottuaan pujahti hän ja herttua mökkiin, ja he venyivät pian vuoteillaan. Mulla oli vahti kello kahteentoista asti; mutta min'en olis saattanut nukkua, vaikk' olisin saanutkin ja mull' olis ollut makuusija, sillä niin pulskaa ukkosilmaa ei näe ihminen joka päivä; sitä kelpas todellakin katsella. Voi pyhä Paavali, kuinka myrsky ulvoi ja elämöitsi! Ja melkein joka sekunti leimahti salama ja valaisi meille aaltojen valkoiset harjat kauvas poispäin, ja saaret ja rannat näyttivät tomupilviltä sateessa, ja puut huiskuttelit oksiaan kuin tuulimyllyt myrskyssä; sitten repäisi yhdellä kertaa — kuakk! — ja sitten romisi ja tömisi kuin tuhannesta tykistä pitkin taivasta — bum! bum! bumbeli — um - bum-bum-bum-bum! — kauvan aikaa — ja sitten taas uusi repäys — krrratsch! — ja uudet pompampelit maailman toisesta päästä toiseen. Aallot vyöryivät niin voimakkaina, että toisinaan olivat huuhtoa minut alas lautalta, mutta minä en siitä välittänyt, sillä mull'ei juur ollut vaatteita päälläni sanottavasti. Karia ja muuta semmoista ei meidän tarvinnut pelätä, sillä alinomainen salamoiminen auttoi meitä näkemään ja välttämään kaikki vaarat ja vastukset yhtä hyvin kuin keskellä päivää.

Mulla oli keski-yön vahti, kuten sanoin, mutta, miten olikaan, rupesi mun siinä viimein tulemaan hyvin uni, niin että Jim sanoi kyllä nyt pitävänsä vahtia pari tuntia poispäin; hän oli aina hyvin siivo ja auttavainen senkaltaisissa. Minä sukelsin suojukseen, mutta kuningas ja herttua olivat venyneet niin väljälle siellä ja viskanneet koipensa joka taholle, että minä en saanut mitään sijaa. No, mikäs muu neuvoksi, kuin että panin pitkälleni mökin ulkopuolelle — sateesta en välittänyt, koska kovasti oli lämmin ja aallot olivat paljon asettuneet äskeisestä. Mutta tuossa kahden aikana alkoi tuulla taas yhtäkaikki, ja Jim aikoi herättää minut, mutta hän muutti mieltä ja antoi mun maata, arvellen ett'ei aallot olis kylliksi korkeat lakastakseen minua lautalta. Hän oli kuitenkin erehtynyt, sillä hetken päästä tuli vyöryvä aalto ja pyyhkäisi minut päistikkaa jokeen. Jim nauroi haljetakseen. Siltä mieheltä piisas naurua melkein loppumattomiin; en ole koskaan nähnyt mokomaa neekeriä.

Minä menin vahtiin, ja Jim pani maata. Aamupuoleen taukosi tuuli ja ilma kävi kauniiksi. Heti kun näin valoa muutamasta tuvasta rannalla, herätin Jimin, ja me mentiin maihin ja pistettiin lauttamme piilosatamaan päiväksi.