"Hamletin monoloogin, tien mä; paras palanen koko Shakespearessä. Ooh, s'on ihanaa, kerrassaan suurenmoista! He taputtavat aina käsiään kuin riivatut. Mulla ei ole sitä kirjassa — mull'on, jumala paratkoon, ainoastaan yks nidos — mutta minä kenties voin paikata sen kokoon muistista. Älkääppäs hätäilkö; kunhan pasteerailen tässä hetken aikaa, kenties sukeltaa se ylös muistini pimeästä kellarista."
Hän rupes marssimaan eestakasin lautalla, vahvasti miettien ja tuon tuostakin rypistellen otsaansa kovasti; välistä veti hän myös kulmakarvansa korkealle ylös; sitten paiskasi hän kämmenellään päähänsä ja ikääskuin horjahti takaperin ja puhkui raskaasti; sitten huokasi hän surkeasti ja sitten näytti jo siltä, kuin hän olis aikonut puheta poraamaan. Sit' oli oikein liikuttava katsella. Yht'äkkiä sai hän sitten tolkkua asiasta. Ja hän sanoi, että meidän nyt piti tarkasti kuunnella. Hän asettui erinomattain juhlalliseen tällinkiin, huitoen käsillään ilmassa; toinen jalka oli lykättynä ikääskuin pöngäksi eteenpäin ja pää painui kallelleen taakseppäin, niin että silmät tuijottivat taivaaseen; ja sitten hän puhuessaan alkoi huutaa ja kiljua ja purra hammasta ja pullistaa poskiansa, niin että s'oli oikein hirvittävää; enkä minä koskaan ole nähnyt niin muhkeaa teateripeliä. Tällainen oli se puhe, jonka hän piti — minä opin sen varsin pian ulkoa samassa kuin hän pänttäsi sitä päähän kuninkaalle:
Ollako vai ei, kas sepä vasta kysymys,
Vai käydä miekkaan tuskain tulvaa vastaan,
Kun metsä Birnamin jo ryntää Duncinanin linnaan?
Ken silloin kärsis ajan ilkkua ja vitsaa?
Oi, myrkky hänest' ennen aikaa lopun tehnyt on!
Sä saita! kaikki joit, et pientä tilkkaa mulle suonut!
Täss' on mun puukkoni! Se janoo verta kunnottoman pispan
Ja ell'ei se sitä saa, niin kuolee se janohon!
No, sano tervetulleeks outo vieras Horatio.
Taivaassa ja maas' on paljon,
Jot' ei voi uneksia tietoviisaat.
O, terve, terve, toivorikas onnetar!
Min' olen isäs henki, tuomittu ajaks öisin kulkemaan
Ja päivät paastomahan valkeassa.
Ylevä Caesar kuoli, maaksi muuttui,
Ja reiän tukkeeks tuulta vastaan juuttui;
Hän, joka säikähdytti maailmaa,
Nyt talven myrskyjä saa vastustaa.
Vait, syrjään! Tuossa tulee kuningas!
Tuokaa tänne hevonen, tuokaahan hevonen!
Koko valtakuntani mä annan hevosesta!
Tää seura tässä tietää, ja kai tekin
Olette kuulleet, että raskas synkkyys
Käsittää mieltäni.
Mut sit' ei Hamlet tee, sen kieltää Hamlet.
Ken siis sen tekee? Hulluus. Sillä
Niin kurjaa kohtalot' ei kuultu konsa
Kuin Julian ja hänen Romeonsa.
Horatio, mä kuolen, tuo tuima myrkky
Salpaa hengen multa.
Lähettiläit' en enää kuulla ehdi,
Mut Fortimbras, sen ennustan, saa kruunun.
Pikarit laske pöydälle. Jos Hamlet
Ens iskulla tai toisell' oikein osaa,
Tai kolmannella kerrall' iskuun vastaa,
Niin kaikki tornin tykit laukaiskaa;
Kuningas juopi muistoks Hamletin.
Kuin katse häll' on viekkaan publikaanin!
Mä vihaan hänt', ett' on hän kristitty,
Enemmän toki siit', ett' ilmaiseks hän
Sulasta tyhmyydestä lainoja antaa,
Vähentäin sillä korkomäärän meiltä.
Kuuletteko, Shylock? Mit' on tässä?
Kuva ihanan Portian! Oi, liikkuuko sen silmät?
Signor Antonio, usein, monta kertaa
Olette haukkunut mua Rialtossa
Rahoistani ja koroistani.
Sanoitte pakanaks mua, verikoiraks
Ja sukumekolleni syljitten,
Vaan sen vuoks että omaani mä käytän.
En moista sekavimmaa ole nähnyt,
Niin hurjaa, outoa ja hajanaista,
Kuin kadulla tuon koiran Juutalaisen.
Jalompaa ylimyst' ei päällä maan.
Se mies hänt yksin kiintää maailmaan!
Hiljaa! Eikö tule tuoss' Ofeelia?
Mene — äl' aukase ne raskaat marmorkidat,
Vaan mene luostariin! — Mene!
No, ukko kuningas tykkäs että s'oli turkkasen kaunis puhe, eikä aikaakaan, niin hän osas sen ulkoa alusta loppuun. Näytti siltä, kuin hän oikein olis ollut luotuna sitä varten; ja kun hän oikein oli päässyt vauhtiin ja ikääskuin pillastunut, rehki ja rehenteli hän sitä saarnatessaan ja keikaili ja pöyhisteli ja potki taakseppäin kuin korskuva hevonen. S'oli oikein komeaa.
Niin pian kuin matkallamme sopi, kävi herttua painattamassa koko joukon kuulutuksia eli "afissejä"; ja sitten oli parina kolmena päivänä uivalla lautallamme oikein markkinaelämää, kun he miekkailivat yhteen mittaan ja äkseerasit noita teateritemppujaan. Eräänä aamuna, kun me jo oltiin hyvän matkaa Arkansasin Valtion sisäpuolella, tuli näkyviimme pikkunen kujakauppala[10] syvän lahden perukassa. Me laskettiin lauttoinemme maihin kappaleen matkaa sen yläpuolella, muutaman pienen joen suuhun, jok' oli niin sypressipuiden peitossa, että se melkein oli tunnelin kaltainen; sitten astuttiin me kaikki, pait ei Jimiä, kanootiin ja melottiin kaupunkiin urkkiaksemme, maksaisko vaivaa ruveta antamaan näytäntöä siellä.
Me onnistuttiin sillä kertaa vallan hyvin; siell' oli näet muuan sirkkus-seura, jonka piti esiintyä samana iltapäivänä, ja maalaiskansaa alkoi jo tulla kylään, muutamat ratsahin, toiset kaikellaisilla vanhoilla ränstyneillä ajopelillä. Sirkkus-ihmiset aikoivat lähteä tiehensä illalla, niin että meille sopi hyvin näyttää taitoamme perästäpäin, kun ihmiset viel' oli koolla. Herttua meni ja hyyräsi raastuvan salin, ja me alettiin liisteröidä afissejämme talojen nurkkiin. Tämmöisiä ne olit:
SUURI SHAKESPEARE-NÄYTÄNTÖ!!!
Ihmeellinen viehätysvoima! Ainoastaan tämä ainoa kerta!
Maailman mainiot näyttelijät
David Garrick, nuorempi, Drury Lane Teaterista Lontoossa,
ja
Edmund Kean, vanhempi, Kuninkaallisesta Haymarket Teaterista,
Whitechapelista, Pudding Lanesta, Piccadillystä, Lontoosta,
sekä Euroopan kaikista hoviteatereista,
antavat tän' iltana
Shakespearen kunniaksi ja muistoksi
Juhlanäytännön,
jossa esitetään