Olen lukenut tämän vakavan tiedon kirjasta, joka on painettu New Yorkissa 1858 ja jonka on kirjoittanut "Past. William H. Neligan, oikeustieteen tohtori ja filosofian maisteri, Dublinin Trinity Collegesta, ja Suur-Britannian muinaistieteellisen seuran jäsen." Täytyy siis uskoa. Muutoin ei voisi. Muutoin olisin ollut utelias kuulemaan, mitä Philip oli päivälliseksi syönyt.
Sama kirjoittaja aina vähän väliä panee herkkäuskoisuuteni kovalle koetukselle. Hän kertoo eräästä Pyhästä Joosepista Calasanctiuksesta, jonka talossa hän Roomassa ollessaan kävi. Hän näki vain talon — pappi kuoli jo parisataa vuotta takaperin. Hän kertoo Neitsyt Maarian ilmestyneen tälle pyhimykselle. Sitten hän jatkaa: —
"Hänen kieltään ja sydäntään, joitten huomattiin vuosisadan kuluttua säilyneen ennallaan, kun ruumis kaivettiin maasta kanonisoitavaksi, säilytetään yhä vielä lasilaatikossa ja kahden vuosisadan kuluttua sydän vielä oli ehjä. Kun ranskalaiset joukot marssivat Roomaan ja Pius VII vietiin pois vankina, tippui siitä verta."
Jos lukisi tämän jonkun munkin varhain keskiajalla kirjoittamasta kirjasta, ei se ketään ihmetyttäisi. Se tuntuisi luonnolliselta ja hyvin ymmärrettävältä. Mutta kun yhdeksännentoista vuosisadan keskivaiheilla mitä parhaimman kasvatuksen saanut mies, lakitieteen tohtori, filosofian maisteri ja yksi muinaistieteen suurmiehiä vakavissaan puhuu tämmöisiä, niin kuuluu se kylläkin kummalta. Ilolla siitä huolimatta vaihtaisin oman epäuskoni Neliganin uskoon ja antaisin hänen asettaa vaikka kuinka kovat ehdot.
Tuon vanhan herran epäilemätön tutkiskelematon yksinkertaisuus tuntuu niin harvinaisen raikkaalta näinä rautateiden ja sähkölennätyksen proosallisina aikoina. Kuulkaa, mitä hän sanoo "Ara Coeli" kirkosta:
"Kirkon kattoon on aivan pääalttarin yläpuolelle kaiverrettu 'Regina Coeli laetare Alleluia.' Roomassa raivosi kuudennella vuosisadalla kauhea rutto. Gregorius Suuri vaati kansaa katumuksen tekoon ja muodostettiin yleinen juhlakulkue. Sen piti kulkea Ara Coelista Pyhän Pietarin kirkkoon. Kun se kulki Hadrianuksen mausoleon ohi, joka nykyään on San Angelon linna, kuului taivaallisten äänien laulua (se oli pääsiäisaamu,) 'Regina coeli, laetare alleluia! quia quem meruisti portare, alleluia! resurrexit sicut dixit; alleluia!' Paavi, joka kädessään kantoi Neitsyen kuvaa (se on pääalttarin yläpuolella ja sitä sanotaan Pyhän Luukkaan maalaamaksi) vastasi hämmästyneen kansan kanssa 'Ora pro nobis Deum, alleluia!' Samalla nähtiin enkeli, joka pisti miekkansa tuppeen, ja rutto samana päivänä lakkasi. On neljä seikkaa, jotka vahvistavat [kursiveeraus minun — M. T.] tämän ihmeen: vuotuinen juhlakulkue länsikirkossa Pyhän Markuksen juhlapäivänä; Pyhän Miikaelin kuvapatsas, joka on Hadrianuksen mausoleon päällä, jota rakennusta siitä pitäen on sanottu San Angelon linnaksi; antifoni Regina Coeli, jota katolinen kirkko pääsiäisen aikaan laulaa, ja kirkossa oleva kirjoitus."
XXVIII LUKU.
Maalauksellista hirmua — Tuomas veljen legenda — Suru tieteellisesti esitettynä — Kuolleiden juhlaseura — Vatikaanin suuret mestarit — Paavi taiteen suojelijana — Korkeita hintoja vanhoista mestareista — Raamatun korjaus — Rooman pyhimysten arvojärjestys — Heille osoitetun kunnioituksen järjestys — Lähestymme Napolia.
Pyhän inkvisition verinäytelmistä, Colosseumin teurastuksista ja Katakombian kammottavista haudoista tuntuu sangen luontevalta siirtyä kapusiiniluostarin maalauksellisiin kauhuihin. Pysähdyimme hetkeksi kirkossa olevaan pieneen kappeliin ihailemaan taulua, joka kuvaa Pyhän Mikaelin voittoa saatanasta — taulua, joka on niin kaunis, että minun täytyy uskoa senkin kuuluvan tuohon halveksittuun "renessanssiin", vaikka taisivathan ne mainita, että se oli jonkun vanhan mestarin maalaama — ja sitten astuimme alla olevaan laajaan holvistoon.
Täällä sitten oli näkö herkille hermoille! Ilmeisestikin olivat vanhat mestarit olleet täällä työssä. Huoneessa oli kuusi osastoa ja joka osasto oli omaan erikoiseen malliinsa koristettu — ja kaikki nämä koristukset olivat ihmisluista muodostetut! Oli komeita kaaria, jotka olivat kauttaaltaan reisiluista rakennetut, oli peloittavia pyramideja, jotka olivat kokonaan irvistävistä pääkalloista rakennetut, oli monenlaisia omituisia rakennustaiteellisia sommitelmia, joihin rakennusaineiksi oli käytetty sääriluita ja kyynärluita. Seinillä oli taidokkaita freskoja, joiden kiemurtelevat köynnökset olivat tehdyt solmuihin taivutetuista ihmisen selkärangoista, joiden hienot karhit olivat suonista ja lihaksista, kukat lumpion luista ja varpaan kynsistä. Jokainen ihmisruumiin pysyvä osa oli edustettuna näissä monimutkaisissa sommitelmissa (luultavasti Michelangelon käsialaa), ja nämä taideteokset olivat sangen huolellisesti viimeistellyt ja yksityisseikoille omistettu tarkkuus osoitti taiteilijan sekä työtään rakastaneen että olleen taitavan ja kouluutetun. Kysyin meitä saattavalta hyväluontoiselta munkilta, ken oli tämän tehnyt? Ja hän vastasi: "Me olemme tämän tehneet" — tarkoittaen itseään ja yläkertaan jääneitä veljiään. Saatoin huomata, että vanha munkki oli hyvin ylpeä tästä kummasta näyttelystä. Saimme hänet puheliaalle tuulelle osoittamalla mielenkiintoa, jota emme koskaan oppaille osoittaneet.