Tiesinhän minä mikä heidän oli. Merikipeitä. Ja se ilahutti minua. Meistä on kaikista hauskaa nähdä toiset merikipeinä, kun emme itse ole. Hauskaa on pelata vistiä salongin lampun ääressä, kun yöllä myrskyää; hauskaa on kävellä peräkannella kuutamossa; hauska polttaa tupakkaa keulamaston tuulisessa kopassa, kun uskaltaa sinne nousta; mutta kaikki nämä huvit ovat heikkoja ja jokapäiväisiä verrattuna siihen iloon, jota tuntee muiden väännellessä meritaudin kurjuudessa.
Iltapäivän kuluessa kokosin koko joukon tietoja. Kiipesin kerrankin peräkantta, juuri kun laivan perä oli korkealla ilmassa; poltin sikaria ja tunsin itseni tyytyväiseksi. Joku huusi:
"Te siellä, hei, tuo ei käy laatuun. Lukekaa kirjoitus —
TUPAKANPOLTTO KIELLETTY SIIPIEN PERÄPUOLELLA!"
Se oli kapteeni Duncan, retken päällikkö. Lähdin tietenkin keulapuoleen. Yläkannella näin ohjaushytin takana eräässä hytissä hyllyllä pitkän kiikarin ja tavoittelin sitä — näkyi laiva etäisyydessä:
"Ah, ah — heittäkää se. Tulkaa pois sieltä!"
Ja minä tulin pois. Sanoin kannen lakaisijalle — matalalla äänellä tietysti:
"Kuka on tuo mittava huligaani tuolla, jolla on viikset ja niin soriseva ääni?"
"Se on kapteeni Bursley — toimeenpaneva upseeri — purjehdusopas."
Käyskelin taas jonkun aikaa, ja kun ei ollut parempaakaan tehtävää, aloin siitä veitselläni vuoleskella porraspuuta. Joku sanoi nyt vakavalla, varoittavalla äänellä:
"Kuulkaahan — hyvä ystävä — eikö teillä ole parempaa tehtävää kuin vuolla tuolla tavalla koko laiva piipuiksi? Teidän sentään luulisi enemmän ymmärtävän."