Grand Hôtel du Louvre.
BILLFINGER!
Tämä kamala nimi karsi pahasti korvaa. Useimmat meistä oppivat sietämään kasvoja, jotka ensi näkemältä tekevät vastenmielisen vaikutuksen, jopa pitämäänkin niistä, mutta harva luullakseni aivan helposti suostuu ilkeään nimeen. Minua melkein kadutti, että olimme tämän miehen palkanneet, hänen nimensä oli niin sietämätön. Mutta ei auttanut. Kärsimättöminä odotimme, koska pääsisimme lähtemään. Billfinger astui ulko-ovelle ajoneuvoja kutsumaan ja tohtori sanoi silloin:
"Well, opas saa nähtävästi tehdä parturiliikkeelle, biljardipöydälle, kaasuttomalle makuuhuoneelle ja ehkä monelle muullekin rauenneelle Pariisin-kuvitelmalle seuraa. Minä odotin, että oppaamme olisi joku Henri de Montmorency tai Armand de Chartreuse tai jotain muuta, joka näyttäisi komealta, kun kotiin kirjoittaa; mutta ajatelkaas, ranskalainen, jonka nimi on Billfinger! Voi! Sehän on aivan nurinkurista. Se on mahdotonta. Emmehän me voi kutsua häntä Billfingeriksi; siitä tulee kipeäksi. Antakaamme hänelle uusi nimi: sanokaa jokin parempi. Miten olisi Alexis du Caulaincourt?"
"Alphonse Henri Gustave de Hauteville", minä ehdotin.
"Sanotaan häntä Fergusoniksi", arveli Dan.
Se oli käytännöllistä, haaveilematonta tervettä järkeä. Muitta mutkitta me panimme Billfingerin viralta ja sanoimme häntä Fergusoniksi.
Ajoneuvot — avoimet vaunut — tulivat portaitten eteen. Ferguson nousi ajurin viereen pukille ja sitten pyörimme pois aamiaiselle. Mr Ferguson seisoi vieressä välittääkseen tilauksemme ja vastatakseen kysymyksiimme. Jonkun ajan kuluttua hän sivumennen mainitsi — se viekas kettu — että hän lähtisi syömään aamiaista heti kun me olimme aamiaisemme päättäneet. Hän tiesi, ettemme me tulleet ilman häntä toimeen ja ettei meitä taas huvittanut vetelehtiä joutilaina ja odottaa häntä. Kehoitimme häntä istumaan alas ja syömään meidän kanssamme. Hän kumarteli ja kielteli. Se ei ollut sopivaista, hän sanoi; hän kävisi toisen pöydän ääreen istumaan. Me jyrkästi käskimme häntä istumaan meidän seuraamme.
Tähän päättyy ensimmäinen opetuksemme. Se oli erehdys.
Kaiken aikaa, minkä sen jälkeen pidimme tätä veitikkaa palveluksessamme, hänen oli aina nälkä, aina jano. Varhain hän tuli; myöhään viipyi; joka ravintolaan hänen piti poiketa; jokaista viinimyymälää hän katseli himoitsevin silmin. Aina hänen huulillaan oli ehdotus, että poikettaisiin, alati hän keksi tekosyitä saadakseen syödä ja juoda. Koetimme, kaikin tavoin ahtaa hänet niin täyteen, ettei hänessä pariksi viikoksi enää olisi tyhjää tilaa; mutta se oli hukkayritys. Häneen ei mahtunut niin paljon, että hänen yli-inhimillisen ruokahalunsa vaatimukset olisivat tulleet tyydytetyiksi.