Muuan tuttavistani mainitsi eräänä päivänä, että hän epäilemättä oli ainoa maailmannäyttelyssä käynyt amerikkalainen, jolle oli tapahtunut se suuri kunnia, että keisarin henkivartiasto oli häntä saattanut. Minä häikäilemättömän suoraan sanoin olevani hämmästyksissäni siitä, kuinka hänen kaltaisensa pitkäkoipinen, lyhytleukainen, mitättömän näköinen kuvatus olisi ennen muita valittu tulemaan osalliseksi tämmöisestä kunniasta ja kysyin häneltä, kuinka se oli tapahtunut. Hän sanoi joku aika takaperin olleensa Mars-kentällä suuressa sotaväen katselmuksessa ja yleisön joka puolella taajenemistaan taajetessa hän oli kaidepuitten takana huomannut aukean paikan. Hän oli lähtenyt vaunuistaan ja mennyt sinne. Hän oli ainoa, mitä koko tällä aukealla paikalla oli, ja tilaa hänellä oli väljältä, ja kun paikka oli hyvin keskellä, näki hän sieltä mainiosti kaikki kentän valmistukset. Jonkun ajan kuluttua kuului sitten soittoa ja Ranskan keisari ja Itävallan keisari kuulujen Cent Gardien saattamana tulivat aukealle paikalle. He eivät näyttäneet häntä huomaavan, mutta kaartin komentajan viittauksesta tuli nyt oikopäätä nuori luutnantti miesroikan kanssa hänen luokseen, kohotti kätensä ja tervehti sotilaan tapaan ja sitten sanoi matalalla äänellä, että hänen mielensä oli paha, kun täytyi häiritä ulkomaalaista ja gentlemannia, mutta paikka oli ruhtinaille varattu. Tämä new-jerseyläinen kummitus nousi silloin ylös ja kumarsi ja pyysi anteeksi, minkä jälkeen hänet upseeri rinnallaan ja miesroikka perässään marssien kaikella mahdollisella kunnialla saatettiin vaunujensa luo, saattajina keisarillinen henkivartiasto! Upseeri tervehti jälleen ja palasi takaisin, new-jerseyläinen vintiö kumarsi vastaan ja sen verran hänellä vielä oli mielenmalttia, että sanoi tulleensakin vain yksityisessä asiassa näitä keisareita tapaamaan, heilutti heille kädellään jäähyväiset ja ajoi kentältä!
Kuvitelkaapa, että jokin ranskalaisparka tietämättömyydessään tunkeutuisi julkiselle puhujalavalle, joka on pyhitetty jollekulle kuudenkymmenen pennin viranomaiselle Amerikassa. Poliisi ensinnäkin peloittaisi hänet kuoliaaksi sadattelumyrskyllä ja sitten repisi hänet kappaleiksi saadakseen hänet sieltä pois. Olemme muutamissa asioissa paljon etevämpiä kuin ranskalaiset, mutta he ovat toisissa mittaamattoman paljon parempia kuin me.
Kiittäköön tämä nyt kerraksi Pariisista. Olemme sitä kohti täyttäneet koko velvollisuutemme. Olemme nähneet Tuileriat, Napoleonin patsaan, Madeleinen, Napoleonin haudan, tuon ihmeitten ihmeen, kaikki suuret kirkot ja museot, kirjastot, keisarilliset palatsit, veistos- ja taulukokoelmat, Pantheonin, Jardin des Plantesin, oopperan, sirkuksen, eduskuntatalon, biljardisalit, parturit, grisetit —
Ah niin, grisetit! Olin vähällä unohtaa. Hekin ovat romanttinen pettymys. He olivat (jos annatte matkakirjani sanoa) aina niin kauniita — niin somia ja siistiä, niin siroja — niin naiveja ja luottavaisia — niin vienoja ja viehättäviä — niin tarkat puotivelvollisuuksiinsa nähden, niin vastustamattomat ostajalle joutavilla puheilla tavaroitaan tarjotessaan — niin hellät Quartier Latinin köyhille ylioppilaille — niin kevytmielisiä ja iloisia sunnuntai-huviretkillään esikaupungeissa — ja oh, niin viehättävän, niin ihastuttavan epäsiveellisiä!
Kolme tai neljä päivää minä yhteen mittaan sanoin:
"Sukkelaan, Ferguson! onko tuo grisetti?"
Ja hän aina vastasi "ei".
Vihdoin hän käsitti, että minä tahdoin nähdä grisetin. Ja hän osoitti niitä sitten tusinoittain. He olivat samanlaisia kuin kaikki ranskalaiset naiset, mitä olen nähnyt — eivät paljon minkään näköisiä. Heillä oli suuret kädet, suuret jalat, suuri suu; ja yleensä heillä oli nykerö nenä ja viikset, joita ei hyvä kasvatuskaan voinut estää näkemästä; he kampasivat hiuksensa suoraan päälaelle ilman jakausta, he olivat kömpelömuotoisia, he eivät olleet puoleensa vetäviä, he eivät olleet siroja eivätkä suloisia; he söivät kynsilaukkaa ja sipulia. Ja mitä heidän kehuttuun epäsiveellisyyteensä tulee, kuinka voisivat he olla epäsiveellisiä? Eläinten hairahduksesta ei käytetä niin komeita sanoja.
Siten kukistui taas muuan nuoruuteni epäjumala.
Me olemme nähneet kaikki ja huomenna lähdemme Versaillesiin. Pariisia näemme enää vain pikimmittäin palatessamme ja lähtiessämme sieltä taas laivaamme, ja niinpä voin jo tässä lausua tälle kauniille kaupungille kaipauksen jäähyväiset. Matkustamme monet tuhannet mailit täältä lähdettyämme ja käymme monessa suuressa kaupungissa, mutta emme tapaa ainoatakaan niin lumoavaa kuin tämä.