Kello yhdeksän aamulla lähdimme liikkeelle ja seisahduimme tämän marmorikolossin eteen. Sen viidestä suuresta ovesta on keskimmäinen kehystetty lintuja ja hedelmiä, nelijalkaisia ja hyönteisiä esittävillä matalilla kohokuvilla, jotka on marmorista niin taidokkaasti muovailtu, että ne näyttävät elävän — ja näitä olennoita on niin paljon ja sommittelu on niin monimutkainen, että sitä voisi viikon tutkia vähentymättömällä mielenkiinnolla. Suuressa tornissa, joka kohoaa kaikkien muitten lukemattomien tornien yli — näiden tornien sisäpuolella — ovien ja ikkunain päällä — nurkissa ja kulmauksissa — kaikkialla, missä tässä suunnattomassa rakennuksessa on komeroa tai konsoolia huipusta hamaan maahan saakka, on marmoripatsas ja joka patsas on itsessään erikoisen tutkimuksen arvoinen! Rafael, Angelo, Canova — sen kaltaiset jättiläiset suunnittelivat ne ja heidän omat oppilaansa veistivät ne marmoriin. Kaikki kasvot ovat kaunopuheliaan ilmeikkäät, joka asento on suloa täynnään. Tuolla kaukana korkealla katolla ponnistaa korkealle ilmaan vuoltuja ja reiällisiä torneja, joiden runsaiden seulakirjailujen kautta näkyy takana oleva taivas. Niiden keskeltä kohoo keskimmäinen torni ylpeänä korkeuteen kuin jonkun suuren purjelaivan päämasto parveilevain rannikkopursien keskeltä.

Halusimme lähteä katolle. Suntio osoitti meille marmoriportaat (tietysti ne olivat marmoria, vieläpä kaikkein vaikeinta, rakennusaineena kun ei ole käytetty mitään muuta kiveä, tiiltä eikä puuta) ja kehoitti nousemaan satakahdeksankymmentäkaksi askelta ja seisahtumaan sitten ja odottamaan, kunnes hän tuli. Suotta oli kehoittaa meitä seisahtumaan — olisimme tehneet sen joka tapauksessa. Olimme väsyksissä, kun sinne saavuimme. Olimme katolla. Leveiltä marmorilaa'oilta kohoten oli siellä pitkät rivit torneja, jotka läheltä katsoen näyttivät sangen korkeilta, mutta etäisyydessä vähenivät kuin urkupiipuiksi. Näimme nyt, että kuvapatsas, joka oli jokaisen päässä, oli ison miehen kokoinen, vaikka ne kadulta katsoen olivat kuin nukkeja. Huomasimme niinikään, että jokaisen tuommoisen onton tornin sisältä kuudestatoista kolmeenkymmeneen yhteen marmoripatsaaseen katseli alla olevaa maailmaa.

Räystäistä katonharjalle oli loppumaton rivi suuria kaarevia marmoripelkkoja, jotka muistuttivat höyrylaivan keula- ja perätukkia, ja kullakin tukikaarella seisoi päästä päähän rivi runsaasti vuoltuja kukkia ja hedelmiä — kukin omaa eri lajiaan ja monta tuhatta lajia edustettuna. Vähän matkan päästä katsoen nämä rivit näyttävät sulkeutuvan yhteen kuin ratapölkyt, ja tämän marmoripuutarhan umppujen ja kukkain sommitelmat muodostavat yhteiskuvan, joka on silmälle erinomaisen viehättävä.

Astuimme taas maahan ja menimme kirkkoon. Kirkossa uurrettujen pilarien pitkät rivit kuin muistopatsaat jakoivat rakennuksen leveihin laivoihin ja ylhäältä, maalatuista akkunoista, lankesi kirjopermannolle vienoja punastuksia. Minä tiesin, että kirkko oli sangen avara, mutta en saanut täyttä käsitystä sen suuresta koosta, ennenkuin huomasin, kuinka pieniltä pojilta etäällä alttarin luona seisovat miehet näyttivät ja kuinka he paremminkin näyttivät liukuvan kuin kävelevän. Kuljeskelimme ja kävelimme, katselimme valtavia ikkunoita, jotka kirkkaine hehkuvine värikuvineen esittivät kohtauksia Vapahtajan ja hänen opetuslastensa elämästä. Jotkut näistä kuvista ovat mosaiikkeja ja niin taiteellisesti ovat niiden tuhannet värilliset lasi- ja kivipalaset yhteen liitetyt, että teos on täydelleen yhtä sulava ja ehyt kuin maalaus. Eräässä ikkunassa laskimme kuusikymmentä ruutua ja kukin ruutu oli moisella neron ja kärsivällisyyden mestariteoksella kaunistettu.

Lähdemme nyt alas Milanon katedraalin pääalttarin alla olevaan kryptaan kuullaksemme siellä vaikuttavan saarnan huulilta, jotka ovat kolmesataa vuotta vaienneet, käsiltä, jotka ovat kolme vuosisataa liikkeettä maanneet.

Pappi seisahtui pieneen holviin ja kohotti kynttilänsä. Tämä oli hyvän miehen, lämminsydämisen miehen, epäitsekkään miehen viimeinen leposija; miehen, joka oli koko elämänsä omistanut köyhäin auttamiselle, heikkojen rohkaisemiselle, sairaiden lohduttamiselle; puutteen lieventämiselle aina ja kaikkialla, missä hän sitä näki. Hänen sydämensä, kätensä, kukkaronsa olivat aina avoinna. Hänen elämäntarinansa kuultuaan melkein voi mielessään nähdä hänen hyväntahtoiset kasvonsa rauhallisesti liikkumassa milanolaisten riutuneitten haahmojen keskellä siihen aikaan, kun rutto teki kaupungissa tuhojaan. Kulkien rohkeana siellä missä muut olivat pelkureita, täynnään lähimmäisen rakkautta siellä missä kauhun hurjistama itsensäsäilyttämisen vaisto oli raastanut säälin kaikista muista rinnoista, rohkaisten kaikkia, rukoillen kaikkien kanssa, auttaen kaikkia kädellään, älyllään ja kukkarollaan hän teki tämän aikana, jolloin vanhemmat hylkäsivät lapsensa, ystävä luopui ystävästä ja veli kääntyi pois sisaresta, jonka rukoukset vielä valittivat hänen korvissaan.

Tämä oli hyvä pyhä Carlo Borromeo, Milanon piispa. Kansa jumaloi häntä; ruhtinaat tuhlaten antoivat hänelle rikkauksia. Seisoimme hänen haudassaan. Lähellä oli hänen arkkunsa tippuvien kynttiläin valaisemana. Seinillä oli puhtaasta hopeasta muovailtuja korkokuvia, jotka esittivät kohtauksia hänen elämästään. Pappi pani lyhyen valkoisen pitsivaatteen mustan kaapunsa päälle, teki ristinmerkin, kumarsi nöyrästi ja alkoi hitaasti vääntää erästä kampia. Arkku jakautui pitkin pituuttaan kahteen osaan ja alempi osa vaipui alas ja näkyviin paljastui vuorikristallista tehty sisempi arkku, kirkas kuin itse ilma. Sen sisässä oli ruumis kalliisiin kullalla kirjailtuihin vaatteisiin puettuna, kimaltelevia jalokiviä täynnään kuin taivas tähtiä. Lahoava pää oli vanhuuttaan musta, kuiva iho oli kiristynyt tiukalle luitten päälle, silmät olivat poissa, ohimossa oli reikä, poskessa toinen ja nahkeat huulet olivat avautuneet kaameaan hymyyn! Näiden kamalain kasvojen, niiden tomun ja lahouden ja niiden ilkkuvan irvistyksen päällä riippui kruunu, joka oli täpötäynnään säteileviä briljantteja; ja rinnalla oli kultaisia ristejä ja paimensauvoja, jotka uhkuivat smaragdeja ja timantteja.

Kuinka vaivaiselta ja halvalta ja triviaalilta tämä rihkama näytti kuoleman juhlallisuuden, suuruuden, kammottavan majesteetin läsnäollessa! Ajatelkaa, että Milton, Shakespeare tai Washington olisi tällä tavalla asetettu kunnioittavan maailman katseltaviksi lasihelmiin, vaskisiin korvarenkaisiin ja lakeuksien villien timanttihelyihin puettuina.

Bartolomeo vainaja saarnasi painavia sanojaan, joiden ytimenä oli: Te, jotka palvelette maailman turhuutta — te, jotka himoitsette maailman kunniaa, maailman rikkautta, maailman kunniaa — katsokaa, minkä arvoisia ne ovat!

Meistä tuntui, että niin hyvä mies, niin säälivä sydän, niin yksinkertainen luonne olisi ansainnut saada levon ja rauhan haudassa, joka olisi suojeltu utelevien silmäin tungettelulta, ja me arvelimme, että hän itsekin olisi niin suonut, mutta ehkä viisautemme tässä suhteessa ampui harhaan. [Carlo Borromeo, joka äidin puolelta oli Medici ja paavi Pius IV:n läheinen sukulainen, oli aikansa mahtavimpia kirkkoruhtinaita, tunnettu hartaudestaan ja lahjomattomasta mielestään. Hän todella puhdisti Milanon tuomiokirkon kaikesta turhasta korusta ja kohotti suuressa määrin papiston tietotasoa ja paransi sen kuria. Hän siis epäilemättä olisi ollut ensimmäinen tuomitsemaan hautansa jumaloinnin ja ylellisyyden. Hänen ankaruutensa herätti papiston kesken niin paljon vihaa, että häntä vastaan tehtiin murhayrityskin, josta hän kuin ihmeen kautta pelastui. Suom. muist.]