Ei, me emme halunneet "wis zo haut can be". Me halusimme mennä La Scalaan, jota luullakseni sanotaan maailman suurimmaksi teaatteriksi. Ja niin teimmekin. Se oli avara juttu. Seitsemän toisestaan erotettua ihmispaljoutta — kuusi mahtavaa "parvea" ja yksi suunnaton "permanto."
Halusimme käydä Ambrosilaisessa kirjastossa ja sen teimmekin. Näimme siellä erään Virgilius-käsikirjoituksen, johon Petrarca oli käsin kirjoittanut huomautuksia, sama mies, joka rakasti toisen miehen Lauraa ja tähän kaiken elämänsä tuhlasi rakkautta, mikä ilmeisestikin oli raaka-aineen haaskausta. Se oli terveesti tunnettua, mutta huonosti harkittua. Se tuotti kummallekin asianomaiselle mainetta ja loi heitä kohtaan sentimentaalisissa sydämissä säälin lähteen, joka juoksee vielä tänäpäivänä. Mutta kuka sanoo sanaakaan herra Laura paran puolesta? (En tiedä hänen toista nimeään.) Kuka veisaa hänen mainettaan? Kuka kostuttaa kyynelillään hänen hautaansa? Kuka kirjoittaa hänestä runoja? Ei kukaan. Mitä luulette, että hän ajattelisi tuosta asianlaidasta, joka maailmalle on tuottanut niin paljon iloa? Mitä piti hän siitä, että toinen mies kaikkialle seurasi hänen vaimoaan ja runoilemalla sonetteja hänen toisen-omille silmäkulmilleen saattoi hänen nimensä jokaiseen sipuliatuhoovaan suuhun kautta Italian? He saivat mainetta ja myötätuntoa — hän ei kumpaakaan. Tämä on omituisen sattuva esimerkki siitä, mitä sanotaan runolliseksi oikeudeksi. Se on kaikki sangen kaunista; mutta syystä tai toisesta se ei tahdo käydä yhteen sen kanssa, mitä pidän oikeana. Se on liian yksipuolista — liian epäjaloa. Antaa maailman vain kiusata itseään Lauran ja Petrarcan vuoksi, jos tahtoo; mitä minuun tulee, minä tuhlaan kyyneliäni ja valituksiani hänelle, jolle ei kukaan ole lauluja sepittänyt.
Näimme niinikään kirjeen, jonka Lucrezia Borgia omakätisesti oli kirjoittanut, nainen, jota aina olen suuresti respekteerannut hänen harvinaisten näyttelijälahjainsa vuoksi, ja siksi, että hänellä oli niin paljon oikeita kultamaljoja, jotka olivat kullatusta puusta, ja että hän oli niin mainio oopperanesittäjä ja että hän niin sievästi tilaili kuudenkertaiset hautajaiset ja hankki niihin ruumiit. Näimme myös yhden ainoan karkean keltaisen hiuksen, joka oli Lucrezian päästä. Sitä pidetään sangen suurena ja arvokkaana harvinaisuutena; arvattavasti se kai sitten oli ainoa keltainen hius, mitä hänellä oli päässään. Näimme tässä samassa kirjastossa muutamia Michel Angelon piirustuksia, Leonardo da Vincin niinikään. Näihin harjoitelmiin nähden emme nyt tahdo lausua mitään mielipidettä.
Toisessa rakennuksessa meille näytettiin eräs fresko, joka kuvasi vaunuja vetäviä leijonia ja muita eläimiä; ne näyttivät ulkonevan seinästä niin kauas, että luulimme niitä kuvan veistokseksi. Viekkaasti taiteilija oli vielä kohentanut vaikutusta siten, että hän oli eläinten selkään maalannut tomua, ikäänkuin se luonnollisesti olisi laskeutunut. Terävä mies — jos sitä voi sanoa teräväksi, että pettää muukalaisia.
Jossain näimme valtavan roomalaisen amfiteaatterin, jonka kivi-istuimet vielä olivat sangen hyvin säilyneet. Uudistettuna sillä nyt saadaan nähdä rauhallisempia näytelmiä kuin ennen, jolloin siellä villipedoille syötettiin kristittyjä päivälliseksi. Toisin ajoin milanolaiset panevat sillä toimeen hevoskilpailuja, toisin laskevat tanteren veden alle ja panevat toimeen vilkkaita kilpapurjehduksia. Opas kertoi meille tämän kaiken, ja tuskinpa hän olisi ollut niin uhkarohkea, että olisi ruvennut meille valehtelemaan, sillä jos hän englannin kielellä yrittää poiketa hiukankaan totuudesta, on suu paikalla lukossa.
Eräässä toisessa paikassa meille näytettiin jonkinlainen lehtimaja, jonka edessä oli aita. Me sanoimme, ettei tuo ollut mitään. Katselimme uudelleen ja näimme lehtimajan lävitse päättömän pitkältä puutarhaa, pensaistoa ja nurmikenttää. Me kaikin puolin suostuimme poikkeamaan sinne, saadaksemme vähän levätä, mutta se ei ollut mahdollista. Se olikin vain uusi petos — jonkun kekseliään taiteilijan maalaus, jolla taiteilijalla ei sydämessään ollut sääliä uupuneita ihmisiä kohtaan. Petos oli niin täydellinen kuin suinkin. Ei kenenkään päähän olisi pälkähtänyt, että puisto olikin vain kuva. Alussa me mielestämme tunsimme kukkienkin hajua.
Hämärässä nousimme ajurin vaunuihin ja ajelimme? varjoisia kujanteita muun ylimystön keralla, ja päivällisen jälkeen joimme viiniä ja söimme hyytelöä suuren yleisön keralla. Soitanto oli erinomaista, kukat ja pensaat olivat suloiset silmälle, kaikki oli sangen vilkasta, ihmiset miellyttäviä ja kohteliaita, naisilla vähän viiksiä ja kauniit puvut, mutta muutoin he eivät olleet paljon minkään näköisiä.
Lähdimme sitten erääseen kahvilaan ja pelasimme tunnin biljardia ja minä sain kuusi tai seitsemän pistettä, kun tohtori pisti pallonsa pussiin, ja tohtori yhtä monta pistettä, kun minun palloni meni pussiin. Pöytä oli sitä tavallista eurooppalaista mallia — patjat hervottomat ja kahta vertaa korkeammat palloja; kepit huonossa kunnossa. Emme vielä ole nähneet kenenkään pelaavan ranskalaista kolmipallopeliä, enkä luule semmoista peliä Hanskassa olevankaan, eikä taida olla niin mieletöntä miestä, joka yrittäisi sitä pelata näillä eurooppalaisilla pöydillä. Lopulta meidän täytyi heittää koko huvi, Dan kun aina nukahti neljännestunnin pisteitten välillä eikä hoitanut kirjanpitoa.
Jäljestäpäin me jonkun aikaa kävelimme edestakaisin eräällä vilkkaimmista kaduista, nautimme muiden ihmisten huolettomuudesta ja toivottelimme, että voisimme lähettää sitä hiukkasen kotoisille rauhattomille, aina ahertaville, elinvoimaa kuluttaville markkinoillemme. Juuri tässä huolettomuudessa piilee Euroopan elämän suurin viehätys. Amerikassa meillä on aina kiire — ja onhan se hyvä; mutta kun päivän työ on tehty, ajattelemme me vain edelleenkin tappioita ja voittoja, suunnittelemme huomispäivää varten, viemmepä liikehuolet vuoteeseenkin kerallamme ja niiden vuoksi vääntelemme ja kääntelemme, vaikka meidän pitäisi virkistää ränstynyttä ruumistamme ja päätämme unella. Me poltamme loppuun voimamme näillä kiihoituksilla ja joko aikaisin kuolemme tai sorrumme kehnoon ikäheikkouteen semmoiseen aikaan elämästämme, jota Euroopassa sanotaan miehen parhaaksi iäksi. Kun maakappale on kauan ja hyvin tuottanut, jätämme sen yhdeksi kasvukaudeksi kesantona lepäämään. Emme kuljeta miestä maanosan poikki samoissa postivaunuissa, joissa hän matkaan lähtee — vaunut asetetaan jossain lakeuksilla muutamaksi päiväksi vajaan ja kuumentuneen koneiston annetaan jäähtyä; kun partaveitsi on ollut kauan käytännössä eikä enää tahdo pitää teräänsä, panee parturi sen muutamaksi viikoksi lepäämään ja terä korjautuu itsestään. Elottomille esineille omistamme harkittua huolta, emme sitä vastoin itsellemme. Mikä vankka, mikä ajattelijakansa voisimme olla, jos vain silloin tällöin panisimme itsemme hyllylle, jotta terämme korjautuisi! Minä kadehdin näiden eurooppalaisten huolettomuutta. Kun päivän työ on tehty, unhottavat he sen. Jotkut heistä lähtevät vaimoineen ja lapsineen olutkapakkaan ja istuvat siellä rauhallisesti ja mukavasti, juovat kannun tai kaksi olutta ja kuuntelevat musiikkia; toiset käyskentelevät katuja, toiset ajelevat kujanteilla; toiset keräytyvät varhain illalla suurille koristetuille aukioille nauttimaan kukkain kauneudesta ja tuoksusta ja kuulemaan sotilassoittokuntain soittoa — ei ole Euroopassa sitä kaupunkia, jossa ei oiva sotilassoittokunta iltahämärässä soittelisi; ja vielä toisia istuu taivasalla virvoitushuoneitten edustalla ja syö jäätelöä ja juo mietoja juomia, jotka eivät lastakaan vahingoittaisi. Hyvissä ajoin he menevät maata ja nukkuvat hyvin. He ovat aina levollisia, aina säännöllisiä, aina hyvällä päällä, huolettomia ja antavat arvoa elämälle ja sen monille siunauksille. Heidän keskensä ei milloinkaan näe juopunutta miestä. Pieni seurueemme on jo ennättänyt muuttua aivan hämmästyttävällä tavalla. Päivä päivältä me menetämme jonkun verran levottomuuttamme ja yhteytämme itseemme vähän sitä rauhan ja huolettomuuden henkeä, joka vallitsee ympärillämme levollisessa ilmakehässä ja yleisön olennossa. Me viisastumme nopeaan. Me alamme ymmärtää, mitä varten eletään.
Olemme käyneet Milanossa kylpemässä, julkisessa kylpylaitoksessa. Aikoivat pistää meidät kaikki kolme samaan kylpyammeeseen, mutta me teimme tenän. Itsekullakin meistä oli italialainen maanviljelystila selässään. Olisimme voineet tuntea itsemme vakavaraisiksi, jos meidät olisi virallisesti mitattu ja raja-aidattu. Me mieluummin otimme kolme kylpyammetta ja suurta kylpyammetta — ammeita, jotka todella soveltuivat tiluksellisten ylimysten arvoon ja mukanaan toivat tämän arvon. Kun olimme riisuutuneet ja saaneet kokea ensimmäisen vilun ryöpsähdyksen, niin ilmaantuikin taas tuo sama kummitteleva kiusa, joka oli elämäämme katkeroittanut niin monessa kaupungissa ja kylässä Italiassa ja Ranskassa — ei ollut saippuaa. Minä korotin ääneni huutoon. Nainen vastasi ja minulla nipin näpin oli aikaa heittäytyä oven eteen — seuraavassa sekunnissa hän olisi ollut siellä sisällä. Minä sanoin: