PARIS, le 7 Juillet.
Monsieur le Landlord. — Sir: Pourquoi te ette mettez vähän savon makuuhuoneihimme? Est-ce que vous pensez, että minä varastan sen? La nuit passee te veloitte minua pour deux chandelles, vaikka minulla oli vain yksi; hier vous avez velkoneet minua avec glace, vaikk'en ole tilannut; toot les jours te keksitte jonkun uuden metkun, mais vous ne pouvez pas tehdä minulle tätä savon metkua kahdesti. Savon on necéssaire de la vie kaikille muille paitsi ranskalaisille, et je l'aurais hors de cet hôtel, taikka minä nostan melun. Siinä sen kuulitte. Allons.
BLUCHER.
Minä vastustelin tämän kirjelapun lähettämistä, se kun oli semmoista sotkua, ettei isäntä koskaan pääsisi sen sisällyksestä selville; mutta Blucher sanoi otaksuvansa, että ukko ymmärtäisi sen, mitä siinä oli ranskaa, ja arvaisi lopun.
Täällä Milanossa on vanhassa, puoleksi raunioituneessa kirkkorämässä maailman kaikkein kuuluisimman maalauksen surulliset jäännökset — "Viimeinen ehtoollinen", Leonardo da Vincin maalaama. Emme ole erehtymättömiä taiteen arvostelijoita, mutta tietysti kävimme kuitenkin katsomassa tätä ihmeteltävää maalausta, joka kerran on ollut niin kaunis, jota taiteen mestarit aina ovat niin suuresti ihailleet ja joka runossa ja historiassa on säilyttävä lakastumattoman maineen. Ja ensimmäiseksi sattui siellä eteemme plakaatti, joka oikein haisi englanninkielensä huonoutta.
Entä itse taulu? "Viimeinen ehtoollinen" on maalattu pienen kappelin rappeutuneelle seinälle, joka kappeli, kuten otaksun, ennen kuului pääkirkkoon. Se on ränstynyt ja raapiutunut joka suuntaan, ajan ryvettämä ja haalistama, ja Napoleonin hevoset potkivat sääret poikki useimmilta opetuslapsilta, kun ne (hevoset, eivät opetuslapset) käyttivät tätä kappelia tallinaan enemmän kuin puoli vuosisataa takaperin.
Minä paikalla tunsin tuon vanhan maalauksen — Vapahtajan, joka pää kallellaan istuu keskellä pitkän, karkeasti tehdyn pöydän takana, jolla pöydällä on hajallaan hedelmiä ja ruokia, ja kuusi pitkäviittaista opetuslasta hänen kummallakin puolellaan, keskustelemassa toistensa kanssa — taulun, josta kaikki kaiverrukset ja jäljennökset on tehty kolmen vuosisadan kuluessa. Onko kukaan kristisielu kuullut, että Herran ehtoollista koskaan olisi yritettykään toisin maalata. Maailma näyttää vakaantuneen siihen uskoon, ja jo aikoja sitten, ettei ihmisneron ole mahdollista voittaa tätä da Vincin luomaa. Maalarit arvatenkin yhä edelleenkin kopioivat ja kopioivat sitä, niin kauan kuin alkuteoksesta on jäljellä vähänkin silmin nähtävää. Huoneessa oli paritoistakymmentä maalarin telinettä ja yhtä monta taiteilijaa, jotka kiinnittivät kankaalle tätä suurta taulua. Lisäksi oli joka taholla kaiverruksia ja kivipainojäljennöksiä, viittäkymmentä eri mallia. Ja samoin kuin tavallisesti täytyi minun nytkin todeta, kuinka paljon paremmat jäljennökset olivat alkukuvaa, se on: minun kokemattomilla silmillä nähden. Missä vain tapaatte jonkun Rafaelin, Rubensin, Michel Angelon, Caraccin tai da Vincin luoman (ja näemmehän niitä joka päivä), aina tapaatte myös taiteilijoita niitä jäljentämässä, ja jäljennökset aina ovat kauniimmat. Epäilemättä originaalit olivat kauniit ollessaan uudet, mutta nyt ne eivät enää ole.
Tämä taulu on noin kolmeakymmentä jalkaa pitkä ja luullakseni kymmentä tai kahtatoista korkea, ja henkilöt ovat ainakin luonnollista kokoa. Se on suurimpia maalauksia, mitä Euroopassa on.
Värit ovat ajan haalistamat; kasvot ovat kesineet ja arvettuneet ja melkein kaikki ilme on niistä hävinnyt; hiukset ovat kuin mitä seinälle joutunutta sotkua tahansa; silmissä ei ole eloa. Vain asennot ovat varmat.
Kaikilta maailman ääriltä tulee tänne ihmisiä kiittämään tätä mestariteosta. He seisovat sen edessä haltioissaan, henkeään pidätellen ja suu auki, ja kun he puhuvat, niin ei kuulu muuta kuin hurmauksen tarttuvia huudahduksia: —